Rachel getting married.
Onneksi katsoin tämän yksin kotona. Ei mikään pehmoleffa, vaan harvinaisen realistinen perhedraama, jossa vietetään viikonloppu, siis pieni tuokio vain, erään traumatisoituneen perheen luona. Pinnan alta paljastuu kerroksia, saamme tietää mitä tämän kaiken taustalla ehkä on, ja näemme miten perheenjäsenet kukin omalla tavallaan koittavat järjestellä elämäänsä ja perhesuhteitaan parhaansa mukaan. Jatkaa elämistä.
Kaikki tämä on kuvattu kuin kyseessä olisi dokumentti. Kameraa pidellään käsin, dramaattiset kohtaukset eivät tapahdu alleviivaten eikä katsojaa päästetä helpolla niiden jälkeen. Tuntui kuin olisin ollut samassa huoneessa seuraamassa sivusta näiden ihmisten selviytymistä ja konfrontaatioita. Tajuaa suunnilleen, missä suossa nämä henkilöt kahlaavat, mutta pahiten järkyttyy tajutessaan, että tämän kaiken kanssa nämä näennäisen tavalliset ihmiset yrittävät elää sitä tavallista elämäänsä. Taaplata parhaan kysynsä mukaan.
Elokuva kosketti syvältä, paljon syvemmältä kuin uskoinkaan. Elin joitakin asioita uudestaan, enkä ollut aivan varma pidinkö siitä yhtään sen enempää kuin ensimmäisellä kerralla. En ole itkenyt elokuvaa katsoessani näin paljon edes katsoessani House of Mirthin viikko isäni kuoleman jälkeen. Itku sentään helpotti.
Elokuva oli erittäin hyvä ja luontevasti näytelty. Mykistävän voimakas kokemus ainakin minulle, enkä siksi tainnut havaita niitä kritisoituja seikkoja kuten juonettomuus tai ylipitkä kesto. Minähän elin ja hengitin samaan tahtiin elokuvan perheen kanssa.
En ehkä silti halua nähdä sitä toista kertaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti