Olen aina pitänyt tästä Edelfeltin maalauksesta. Kävin varta vasten tätä katsomassakin Joensuussa piipahtaessani, ihan vain nähdäkseni sen aidon Virginien. En vieläkään ole aivan varma niistä kyyneleisistä silmistä. Ehkä.
Luin Anna Kortelaisen kirjan Virginien metsästyksestä arkistojen uumenista ja olihan se jännittävä tutkijan harharetki. Eilen YLE 1:n näyttämä dramatisointi keskittyi kertomaan tutkimuksen etenemisen sijaan jotain kirjan ulkopuolista tarinaa tutkijanaisen omasta elämästä, jolloin kirjan salapoliisiromaanimainen jännitys hävisi, ja jäljelle jäi vain kahden naisen tuokiokuva elämistä eri aikoina. Pidin ehdottomasti kirjasta ja sen tunnelmasta enemmän.
TV-elokuvassa selitettiin yhdessä kohtauksessa Virginie -tutkimuksen motiivit ja mahdolliset tavoitteet, mikrohistorian menetelmin paitsi etsiä mahdollisia Edelfeltin jälkeläisiä, myös hahmottaa laajemmin köyhien, nuorten, boheemien, yritteliäiden, mutta miehistä riippuvaisten nuorten naisten elämää taiteilijoiden ja muiden Pariisiin kannuksiaan hakemaan tulleiden nuorten miesten muusana viime vuosisadalla. Tämä oli se tarinan mielenkiintoisin näkökulma minun mielestäni, sekä kirjaa lukiessani että tässä vähän ohueksi jääneessä TV-versiossakin. Juuri tämä ajatus saa katsomaan menneiden vuosisatojen tauluja aivan uudella tavalla. Mitä elämää mallit elivät? Kertovatko taulut heistä mitään?
Monet Tracy Chevalierin kirjat pyörivät saman teeman ympärillä - mitä taideteokset kertovat sen syntymiseen vaikuttaneiden ihmisten elämästä - tosin tyystin viihteellisesti.
Erään kuvauksen 1800-luvun puolen välin pariisitarten elämästä voi löytää myös Anders Ramsayn muistelmista "Muistoja lapsen ja hopeahapsen". Nuoret miehet ylläpitivät tuollaisia tyttöystäviä sopivaksi katsomansa ajan, elivät heidän kanssaan sitä boheemia nuorten aikuisten kahvilaelämää sen verran kuin opiskelut Sorbonnessa tai taiteellinen kehittyminen vaati Pariisissa pysymään. Heidän kanssaan ei menty naimisiin, vaan tyttöparat jätettiin, kun elämä vei muualle. Anders Ramsay ihmetteli, miten tyttöparat tätä kohtelua kestivät, mutta totesi itse vain iloisesti, että yleensä tytöt löysivät pian uuden suojelijan. Mitähän sitten, kun suojelijoiksi ei enää ollut tunkua?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti