Joulutarjontaa

Hämmästyttävän vähän tuli töllöä katsottua pyhien aikana, vaikka tavallisesti katsottavan määrä vähintään tuplaantuu. Osa odottelee vielä digittimen uumenissa parempia katseluhetkiä, kuten pitkään "tämän haluan nähdä" -listallani roikkunut Last King of Scotland, jota tähdittävät Forest Whitaker ja ihana James McAvoy.

Uusi Marple pääsi yllättämään puskasta: ai Geraldine McEwan ei enää neitiä näyttelekään, vaan vuoron on ottanut Julia McKenzie, kah. Edellinen oli minusta ihan kelpo Marple, pirtsakka ja nokkela, jälkimmäinen taas oli neutraalimpi, vanhemmanpuoleinen, ja ehkä siksi hivenen arvokkaamman oloinen. Hm. McKenzien muistan hyvin Cranfordista, ja odotin melkein että minkä kulman takana hyvänsä on lehmä pyjama päällä tai kissa perintöpitsi massussaan. Noin muuten nuo ITV:n ylidramatisoidut Marple-dramatisoinnit eivät viehätä yhtä paljon kuin BBC:n versiot, siis ne, joissa Marplena oli vanha kunnon Joan Hickson. Ovat jotenkin liioitellun oloisia, henkilöhahmot kärjistetympiä kuin Christien teksteissäkään ikinä ja jotenkin kaikki on liian teatraalisen oloista. No, kohta tuota muistiaan pääsee virkistämään kunnolla, Yle tiemmä uusii ne BBC:n Miss Marplet.

Mitäs muuta jäi mieleen? Ei ehkä muuta kuin pakolliset Lumiukko, It's a Wonderful World ja se oikea Mr. Darcy (miksi se pitää katsoa edes osittain, vaikka replat osaa jo ulkoa?). Onneksi oli DVD.

Kevyttä

Nelosella tuleva Hullut japanilaiset eli alun perin 80-luvulla japanissa pyörineestä sarjasta brittien editoima Takeshi's Castle on sitten riemastuttavaa väliviihdettä. Hölmön hommaa, mutta niin suloisen harmitonta. Aina tulee nauru. Ihanaa kevyen ironista mutta lempeää huumoria.

Jenkkiviritys Wipe Out taas ei uppoa sitten ollenkaan. Yksilökeskeisempi ja tosikkomaisempi, hoh hoijaa. Kaikki se ihana keveys ja tiedostettu hölmöys puuttuu. Tähän törmätessä kanava vaihtuu välittömästi.

Emma 1/4

Vaikka Emma on kuvattu edellisellä vuosikymmenellä vähän liian monta kertaa ja Austenit muutenkin kovin kierrätettyjä, taidan tästä versiosta olla kuitenkin iloinen. Lienee Ylen ennätys BBC:n pukudraamojen poiminnoissa: vastahan tämä esitettiin briteille lokakuussa, ja jo nyt meillä! DVDkin ilmestyi vasta marraskuun lopulla, omani on vielä amazoniassa, kun keksin paketoida sen yhteen Cranfordin jatko-osan kanssa, joka ilmestyy vuodenvaihteessa. Näin siis totutusta poiketen Emman ensimmäisen osan eilen suhteellisen neitseellisenä, minä kun en ohjelmien latailuja netistä tai tihrustamista tuubista (laiskuuttani) harrasta.

Olen aina pitänyt Romola Garaista kaikissa näkemissäni rooleissa, ja odotinkin häneltä eloisaa Emmaa. Tykkäsin kovasti, ei minusta tuntunut ollenkaan tekopirteältä tai teennäiseltä kuten jotkut alan harrastajat ovat moittineet. Romola on valoisa Emma. Ja Emma, jota ei heti vähän inhoa (Kate tulee mieleen), on hyvä asia.

Arvostamani Sandy Welchin ottama näkökulma alkuun onnistui yllättämään: perheidensä ulkopuolella kasvaneet lapset olivat yleisiä yrjönaikaisen herrasväen joukossa. Kekseliästä. Tuo vähän uutta pohdittavaa päähenkilöiden elämään tämä psykologinen vinkkeli. Ihan raikasta.

Mr. Knigthley (Jonny Lee Miller) vaikuttaa positiiviselta kehitykseltä. Mark Strongin äkäisyyttä hänessä ei ole, eikä aivan Jeremy Northamin kevyttä huvittuneisuutta. Tästä voi hyvinkin kehittyä paras koko poppoosta.

Ennen kaikkea, tiistai-iltoja on taas mukava odottaa.

Rachel getting married

Rachel getting married.

Onneksi katsoin tämän yksin kotona. Ei mikään pehmoleffa, vaan harvinaisen realistinen perhedraama, jossa vietetään viikonloppu, siis pieni tuokio vain, erään traumatisoituneen perheen luona. Pinnan alta paljastuu kerroksia, saamme tietää mitä tämän kaiken taustalla ehkä on, ja näemme miten perheenjäsenet kukin omalla tavallaan koittavat järjestellä elämäänsä ja perhesuhteitaan parhaansa mukaan. Jatkaa elämistä.

Kaikki tämä on kuvattu kuin kyseessä olisi dokumentti. Kameraa pidellään käsin, dramaattiset kohtaukset eivät tapahdu alleviivaten eikä katsojaa päästetä helpolla niiden jälkeen. Tuntui kuin olisin ollut samassa huoneessa seuraamassa sivusta näiden ihmisten selviytymistä ja konfrontaatioita. Tajuaa suunnilleen, missä suossa nämä henkilöt kahlaavat, mutta pahiten järkyttyy tajutessaan, että tämän kaiken kanssa nämä näennäisen tavalliset ihmiset yrittävät elää sitä tavallista elämäänsä. Taaplata parhaan kysynsä mukaan.

Elokuva kosketti syvältä, paljon syvemmältä kuin uskoinkaan. Elin joitakin asioita uudestaan, enkä ollut aivan varma pidinkö siitä yhtään sen enempää kuin ensimmäisellä kerralla. En ole itkenyt elokuvaa katsoessani näin paljon edes katsoessani House of Mirthin viikko isäni kuoleman jälkeen. Itku sentään helpotti.

Elokuva oli erittäin hyvä ja luontevasti näytelty. Mykistävän voimakas kokemus ainakin minulle, enkä siksi tainnut havaita niitä kritisoituja seikkoja kuten juonettomuus tai ylipitkä kesto. Minähän elin ja hengitin samaan tahtiin elokuvan perheen kanssa.

En ehkä silti halua nähdä sitä toista kertaa.

Virginie

Olen aina pitänyt tästä Edelfeltin maalauksesta. Kävin varta vasten tätä katsomassakin Joensuussa piipahtaessani, ihan vain nähdäkseni sen aidon Virginien. En vieläkään ole aivan varma niistä kyyneleisistä silmistä. Ehkä.

Luin Anna Kortelaisen kirjan Virginien metsästyksestä arkistojen uumenista ja olihan se jännittävä tutkijan harharetki. Eilen YLE 1:n näyttämä dramatisointi keskittyi kertomaan tutkimuksen etenemisen sijaan jotain kirjan ulkopuolista tarinaa tutkijanaisen omasta elämästä, jolloin kirjan salapoliisiromaanimainen jännitys hävisi, ja jäljelle jäi vain kahden naisen tuokiokuva elämistä eri aikoina. Pidin ehdottomasti kirjasta ja sen tunnelmasta enemmän.

TV-elokuvassa selitettiin yhdessä kohtauksessa Virginie -tutkimuksen motiivit ja mahdolliset tavoitteet, mikrohistorian menetelmin paitsi etsiä mahdollisia Edelfeltin jälkeläisiä, myös hahmottaa laajemmin köyhien, nuorten, boheemien, yritteliäiden, mutta miehistä riippuvaisten nuorten naisten elämää taiteilijoiden ja muiden Pariisiin kannuksiaan hakemaan tulleiden nuorten miesten muusana viime vuosisadalla. Tämä oli se tarinan mielenkiintoisin näkökulma minun mielestäni, sekä kirjaa lukiessani että tässä vähän ohueksi jääneessä TV-versiossakin. Juuri tämä ajatus saa katsomaan menneiden vuosisatojen tauluja aivan uudella tavalla. Mitä elämää mallit elivät? Kertovatko taulut heistä mitään?

Monet Tracy Chevalierin kirjat pyörivät saman teeman ympärillä - mitä taideteokset kertovat sen syntymiseen vaikuttaneiden ihmisten elämästä - tosin tyystin viihteellisesti.

Erään kuvauksen 1800-luvun puolen välin pariisitarten elämästä voi löytää myös Anders Ramsayn muistelmista "Muistoja lapsen ja hopeahapsen". Nuoret miehet ylläpitivät tuollaisia tyttöystäviä sopivaksi katsomansa ajan, elivät heidän kanssaan sitä boheemia nuorten aikuisten kahvilaelämää sen verran kuin opiskelut Sorbonnessa tai taiteellinen kehittyminen vaati Pariisissa pysymään. Heidän kanssaan ei menty naimisiin, vaan tyttöparat jätettiin, kun elämä vei muualle. Anders Ramsay ihmetteli, miten tyttöparat tätä kohtelua kestivät, mutta totesi itse vain iloisesti, että yleensä tytöt löysivät pian uuden suojelijan. Mitähän sitten, kun suojelijoiksi ei enää ollut tunkua?

Revolutionary Road

Keskiluokkaisuuden tukehduttaman avioparin joutsenlaulu. Mitä ihmiset odottavat elämältään, unelmiltaan, minkälaisia kompromisseja he ovat valmiita sietämään? Onnettoman parin riitelyä voisi olla piinallista katsoa, ellei pääpari toimisi niin hienosti yhdessä. Hyvä näyttelijätyö näkyy luontevana myös näin arkipäiväisen todentuntuisen piinan keskellä.

Angels In America

Perjantaina loppui tämänkertainen uusintakierros tästä suurten tähtien koristamasta, mahtipontisesta, dialogirikkaasta laatusarjasta. Kun näin tämän ensimmäisen kerran, meni huomio aika pitkälti juonikuvioiden perässä kipittämiseksi, jolloin tekele tuntui ylinäytellellyltä, mahtipontiselta ja painokkuuteensa tukehtuvalta, sanarikkaalta pönötteeltä. Jokaisella uusintakierroksella olen oppinut arvostamaan näytelmän laajalle levittäytyviä lonkeroita, äärimmäisen hienoa tekstiä, aivan tajuttoman hyvää näyttelijätyötä ja vain nauttia toden, tarun ja tajunnanvirran upeasta kudelmasta. Tarina on rikas, maailmankuva toiveikas, hahmot moni-ilmeisiä, ja tasoja löytyy kerroksittain sen mahtipontisen pinnan alta. Kestää kulutusta.

Harper in Antarctica "Respect the delicate ecology of your delusions."
Meryl Streepin monet kasvot. Suosikkini näistä taitaa olla Hannah Pitt.

Räyrinki

Oli melkein telkkariton ilta eilen. Unohdin Teemalta tulevan ilmastodokumentin, onneksi tuo tulee uusintana sunnuntaina, enkä hoksannut päivystää sikatarinoiden jatkoa A-talkissa ja näin vain viimeiset minuutit keskustelusta. Miksi keskusteluohjelmia ei ole Areenassa? Olisi oikeasti kiinnostanut kuulla siankasvattajien ja ministerin näkemyksiä tarkemmin.

Räyringin pikkukylän elämää en ole aktiivisesti seurannut enkä yhtäkään jaksoa alusta loppuun, mutta muutaman pätkän perusteella ohjelma on lämminhenkinen ja hellyttäväkin. Ihmisiä ei ole kuvattu ilkeästi, vaan heidän äänensä pääsee kuuluviin lämpimästi ja ystävällisessä hengessä. Tuollaista se elämä siellä metsän keskellä, kaukana kaikesta on. Noin ne ihmiset sillä seudulla puhuvat. Niin tuttua, ja kuitenkin tuntematonta elämää. Raamit on rajattu ja niitä noudatetaan. Miten tavattoman vierasta on katsoa niin pienipiirteistä elämää, joka menee huushollin pyörittämisen suhteen ihan sekaisin, jos toinen on viikon poissa. Ei osata käyttää pesukonetta, ei imuria, ei onnistu kokkaaminen. Postilaatikon tyhjennyskin unohtuu, jos se ei omiin rutiineihin ole kuulunut. Ei vain tule mieleen kurkistaa sinnekin välillä.

Tavattoman tuttuuden ja outouden sekoitusta on aika hilpeä katsoa. Tulee varmasti mieleen lämmöllä kun seuraavan kerran ajan kylän läpi.

Sikailua

En nähnyt A-studion ohjelmaa eilen kokonaisuudessaan enkä vielä ole tutustunut Oikeutta Eläimille -yhdistyksen uuteen kuvamateriaaliin tarkemmin, mutta karmeata katsottavaahan sekin vähän oli mitä ohjelman lopussa ehdin nähdä. Kituvia, laiminlyötyjä eläimiä siivottomissa oloissa. Äänessä ollut maajussi antoi alasta sellaisen kuvan, että eläinten kaltoinkohteluun on totuttu ja sitä pidetään välttämättömänä pahana. Sattuuhan sitä. Puolustuskannalla oleva ministeri Anttilakin meni vähättelemään kuvamateriaalin todenmukaisuutta eikä tuntunut ottavan ongelmaa tosissaan.

OK. Mitä sitten? Mitä Oikeutta Eläimille -yhdistyksen todistusaineisto kertoo? Otanta oli 30 sikatilaa, tilojen valintaperusteita ei kerrottu. Järkyttäviä laiminlyöntejä löytyy edelleen, kaksi vuotta edellisen tempauksen jälkeen. Osa sikaloista oli mukana edellisessäkin kampanjassa, osuuden suuruutta en nopeasti löytänyt. Vaikka kampanjassa on tarkoitushakuisuutta yllin kyllin mukana, alkaen tutkittujen tilojen valintaperusteista ja julkaistun materiaalin painotuksista, on selvää että siankasvatuksessa on nyt jotain perustavalla tavalla pielessä. Ei karjaa näin saa kohdella. Valvonta on ollut riittämätöntä tai voimatonta sikalanpitäjien välinpitämättömyyttä vastaan. Ministeri Anttila väitti, että laiminlyöntejä on Eviran tutkimusten mukaan havaittu 15 % tutkituista tiloista. Onko luku vähäinen? Onko se hyväksyttävä taso?

Ministeri ei tainnut kommentoida toimittajan toteamusta, että ministeriön asetukset sikaloista ovat vanhentuneita ja osin ristiriidassa eläinsuojelulain kanssa. Tämä viesti ministeriön olisi nyt syytä ottaa vakavasti, lainsäädännön ajantasaistaminen on Eviran resurssoinnin ohella niitä ydinasioita joihin ministeriö tässä asiassa vaikuttaa. Eviran valvonnan taas olisi syytä pohtia valvonnan kattavuuden lisäksi sitä, käytetäänkö sanktiokeinoja riittävästi, ovatko ne riittäviä?

Olisin mielelläni nähnyt kuvamateriaalia vertailun vuoksi myös hyvin hoidetuista sikaloista. Mitä pidetään normina? Millainen on ihanteellinen sikala? Näitä sikakasvattajat meille seuraavien päivien aikana varmaankin esittelevät. Toivottavasti keskustelu siankasvatuksen kestävistä perusteista käynnistyy kunnolla ja sikaloita koskevat normit uudistetaan.

Sitä ennen uskon luomulihan kysynnän kasvavan ainakin hitusen.

Kick ass vakoojat

Spooks ei kummoista julkisuutta ole saanut, missasin itse kokonaan tämän syksyn alkujaksot eli 6. tuotantokauden koska en vain hoksannut, että tuo taas pyörii. No, sentään ehdin 7. kauden alkuun. Sarja on semmoista keskinkertaista, ihan nastaa semiälykästä rymistelyä brittimalliin, johon voi ihan leppoisasti kuluttaa yhden arki-illan tunnin.

Spooks-perinteen malliin ollaan haudanvakavia ja pelastetaan ainakin melkein koko maailma ihan viimeisillä sekunneilla. Tällä kertaa kuoli vain pahiksia. Sarjan synkeä vakavamielisyys ja liioitellun nopeat repliikit ovat sekä jutun heikkous että houkutus. Käsikirjoittajat onnistuvat peilaamaan maailmanpolitiikkaa jotenkin tuoreen oloisesti (Suomessa ollaan nyt vuosi jäljessä), vaikka juonikuviot nyt tietysti ovat täysin uskomattomia. Nopea replatykitys pitää väkisin hereillä, ellei osaston mieskauneus sitten luomoa juonikuvioita enemmän. Kerrataanpas ne tatuoinnit vielä, Lucas...

Ros Myers on kylmyydessään ja tehokkuudessaan mahtava. Voimanainen. Dead-pan kick ass mama! "If I wanted a job where everybody loved me I would have become a vet".

Prisma: muisti ja TBBT

Prisma tulee sen verran aikaisin illalla, että se usein livahtaa ohi. Joskus sen muistaa ohjelmoida etukäteen, jos aihe on kiinnostava JA sattuu olemaan kaukosäädin lähettyvillä kun asia on vielä mielessä. Eilen oli sellainen harvinainen hetki.

Monesti Prisman dokumentit ovat olleet semmoisia haukotuttavia katastrofipeloilla mässäileviä kauhudokumentteja, joissa kärpäsestä tehdään härkänen ja itse asiaa on vain siteeksi mukana kuvamanipulointikikkailuun löyhästi liittyvänä juonena. Eilinen ohjelma ei tätä formaattia noudattanut, vaan kertoi ihan vain tavallisesta muistista ja sen toiminnosta, ja esitteli muutamia esimerkkityyppejä, joilla muistihäiriöitä oli tai joiden muistia haluttiin manipuloida. Mielenkiintoista, vaikka käsitteiden episodinen muisti, työmuisti tai kineettinen muisti jne. (mitä niitä nyt oikeasti olikaan, en enää muista) eroja ei selitetty lainkaan, vaikka ainakin episodista muistia sivuttiin ohimennen, kun havainnollistettiin lasten minuuden kehittymisen ja episodisen muistin yhteyttä. Sitäkin olisi voitu avata, miksi tämän keskosena vaurioitunut kaveri oli kyllä oppinut puhumaan, pukemaan ja suorittamaan muita jokapäiväisen elämän toimia, mutta ei muistanut menneisyyttään (episodinen muisti ei toimi?). Nyt asia jäi ihmettelyn tasolle, kas tässä esimerkki muistihäiriöstä. Alzheimerinkin oireiden syyt jäivät selittämättä. No, kaikesta huolimatta dokari oli ihan kiva kevyttiedepaketti, josta ei kovin konkreettista faktaa jäänyt mieleen, kun laajaa asiaa käsiteltiin niin kovin pintapuolisesti. Mutta ihan nasta iltapala.

Illan The Big Bang Theoryn jaksossa hihiteltiin jälleen Sheldonin olemattomille sosiaalisille taidoille. Vähän vanhan kertausta, mutta ihan OK keskinkertainen jakso. Kärjistetyissä nörttihahmoissa parasta on se, että näitä piirteitä löytyy oikeasti tuntemistani luonnontiedehiippareista. Enkä aina itsekään ole niistä osaton. Tunnen esimerkiksi tyyppejä, jotka oikeasti opettelevat sosiaalisen käyttäytymisen tulkintaa teoreettisesti ja hämmästyvät joka kerran, kun ihmiset käyttäytyvätkin irrationaalisesti ja ennakoimattomasti. Olen sen verran ollut joskus melkein trekkeri ja scifi-fani, että tiedän nauravani itselleni kun Leonard hiippailee yöllistä tunkeutujaa vastaan valomiekka kädessä tai tyypit väittelevät Supermanin lentofysiikasta. Tykkään. Sain viime viikolla kakkoskauden DVD:n, joten taidan jatkossa seurata näitä telkkaria nopeampaan tahtiin.

Se pakollinen: Linnan juhlat

Perinteeksi on jostain syystä tullut seurata mekkokavalkaadia pääosin FST:ltä. Siellä kommentoidaan pukujakin vähän reippaammin ja livautetaan vieraista jotain pikkukertomuksia mukaan. Ihan jees. Kättelysession jälkeen voi sitten sukkuloida ykkösen ja vitosen välillä poimimassa kiinnostavimmat haastikset. Tai siis tyhjänjauhamiset, sellaisia hyvän päivän tyhjäkäyntiähän ne jutustelut yleensä ovat. Mutta on niissä silti juhlan tuntu, kunhan eivät poloiset erehdy liikaa jäykistelemään ja mumisemaan jotain mahtipontisen isänmaallista. Juha Uusitalokin sai heti kyytiä kun äityi puhumaan pontevia itsenäisyydestä. Hei, se sun pääsi arpi ja toipuneen paluu estradille on niin paljon mielenkiintoisempi jutustelunaihe.

Katselin vanhojen naisten pukuja ja löysin paljon esimerkkejä siitä, miten ikä ja kroppa kannetaan kauniisti ja komeasti justiinsa sellaisena kuin se on. Hihattomia tankkimekkoja ei kaikkien ole onneksi pakko ahtaa päälleen ollakseen juhlava.