The Buccaneers

Edith Whartonin viimeinen romaani The Buccaneers jäi kesken. Leijonanosa oli kirjoitettu, mutta kirjan loppuosasta käsikirjoitusten joukossa oli vain pikainen muistiinpano siitä, miten tarina loppuu.Whartoniksi tämä kirja on siitä erikoinen, että lopun oli tarkoitus olla onnellinen ainakin yhdelle jenkkiprinsessalle, toki tragedialla silattuna.

Uusrikkailla amerikkalaisperheillä on ongelma: on rahaa, on kauniita tyttäriä, asunnot hienostokaupunginosista ja arvostettu englantilainen kotiopettajatar kaunottaria kasvattamassa, mutta vanhoillisen New Yorkin seurapiirien ovet pysyvät heille suljettuina, kutsuja kuohukerman tapahtumiin ei vain tule, ja tytärten mahdollisuudet löytää edustavat aviomiehet siten pienenevät kaiken aikaa. Viisas kotiopettajatar keksii viedä tytöt Englantiin, missä valtavia kartanoitaan kunnostavat hyväsukuiset perijät tuskailevat ainaista rahapulaansa ja ottavat eloisat ja varakkaat amerikaanot mielenkiinnolla vastaan. Ja kuinkas "rosvotarten" sitten käykään.

Luin Marion Mainwaringin täydentämän kirjan ennen kuin katsoin BBC:n vuonna 1995 valmistuneen TV-sarjan, joka taas perustuu Maggie Wadeyn laatimaan käsikirjoitukseen Whartonin tekstien pohjalta. Rakastuin tekstiin aluksi: siitä on pitkä kun viimeksi hänen kirjojaan luin (taisi olla Viattomuuden aika joskus 90-luvulla), en muistanutkaan miten riemastuttavan monivivahteisesti ja lempeällä huumorilla hän kuvaa seurapiirielämän kummallisia lakeja. Olen aina heikkona kirjoihin, joissa henkilöt kuvataan inhimillisinä, moniulotteisina ja elävinä, ja tämän Wharton osaa.

Mutta nämä 90-luvun versiot sitten... Nämä itsenäisesti tahollaan täydennetyt versiot, siis kirja ja TV-sarja, poikkeavat toisistaan, mutta enpä osaa sanoa kumpi niistä tekee paremmin kunniaa Edith Whartonin tekstille: sen verran ylisentimentaalisilta kumpikin vaikuttavat alkuperäiseen tekstiin verrattuina. Mainwaringin kirjaa alkaa lopussa pidellä vähän kummastellen kourassaan, kun vetävän älykkäästi ja rikkaasti kerrottu tarina alkaa jahnata siirapissa. BBC:n versio on sekin lopussa erittäin melodramaattinen ja joissakin kohtauksissa pöyristyttävänkin sokerinen (se karkaaminen, voi jestas sentään!). Pukudraamana tämä menettelee joten kuten, jutussa on kuitenkin koukkuja ja kiinnostavia hahmoja (opettajatar oli kirjassa suosikkini), mutta loppujen lopuksi tämä lässähtää minusta lopussa pahasti yli-imelyyteen.

Puhumattakaan siitä, että Greg Wise -paran viikset ovat anteeksiantamattoman raskas rikos hurmaavan, mutta heikon Willoughbyn salaihailijoille.

Kiinnostuin sarjasta alun perin ihastuneiden suositusten perusteella: tämä sarja oli kuulemma ihana jne., mutta tällä kertaa joudun olemaan epookkidraamojen ystävien vähemmistössä, enkä oikein syttynyt tälle.