Tavallisestihan englantilaista ylempää keskiluokkaa kuvaava brittidraama keskittyy kiillottamaan perinteisiä hyveitään eli rikkumattoman kohteliasta käytöstä, pidättyväisyyttä tunteiden ilmaisussa ja nolaamisen välttämistä viimeiseen saakka. Eritoten peribrittimäinen pidättyväisyys on usein kiehtova siemen kaikenlaiselle draaman kehittelylle, kun niitä tunteitaan nyt ei kukaan hyvinkasvatettu, seipään niellyt herrasväen kasvatti kerta kaikkiaan kykene suoraan ilmaisemaan kenellekään, vaikka intohimot läikehtisivät syömmen syövereissä kuinka verevästi. Tukahdutetut tunteet tuovat jännitteitä ja pakottavat näyttelijät hiomaan taitojaan, kun se mitä ei voida sanoin kuvata täytyy välittää katsojille sen kasvatuksellisen panssarin läpi.
Teemalla tuleva Kamomillapiha kuvaa tätä pidättyväisyyteen kasvatettua ylempää keskiluokkaa sota-aikana, kun yhteiskunta ympärillä lakkaa toimimasta tuttujen sääntöjen mukaan ja ihmiset pääsevät käytöksellään yllättämään paitsi itsensä, myös läheisensä. Käytöstä, joka olisi tuomittu pöyristyttävänä sotaa edeltävässä todellisuudessa, ymmärretään, hyväksytään ja sallitaan yleisen poikkeustilan takia. Nuorten naisten tupakointi on tapojen muuttumisesta ensimmäinen signaali,kun sodan uhka vasta leijuu kaiken yllä. Myöhemmin monenkin käytös nostaisi perinteisesti kulmakarvoja hiusrajaan, mutta sille vain kohautetaan harteita: sattuuhan sitä. Kunhan ihmiset ovat onnellisia. Sarjan pääteema tuntuu olevan seksi: nuorten aikuisten parinhaku, välineellinen seksi, pakkomielteinen seksi, vanhenevien ihmisten uusi kevät, liian varhain koettu seksuaalisuus, kokeileva, karkeloiva iloittelu ja oman roolin etsiminen. Kukaan ei paheksu sodanaikaisia harhapolkuja, eletäänhän poikkeuksellisia aikoja sen vuoksi elämänjanoisesti kuin viimeistä päivää. Jostain syystä tämä tuntuu kantavan sarjan tarinaa ihan hyvin, vaikka noin yleisesti noin seksikeskeinen juoni ei ehkä kuullostaisi kovin kiinnostavalta.
Tämä toimii ehkä juuri siksi, että se tuttu, teehetkistään tiukasti kiinni pitävä tapakulttuuri säröilee.
Olen joskus pohtinut, että osasyy siihen, miksi brittidraama ja -kirjallisuus niin usein minua viehättävät, on siinä miten perin juurin erilaisia asioita englantilaisessa perinteisessä tapakulttuurissa arvostetaan kuin tässä meidän suomalaisuudessa. Meikäläinen suora rehellisyys olisi heille suurta tylyyttä, siis melkein synneistä pahinta, oh so rude. Perinteinen englantilainen kulttuuri vaikuttaa meille tutulta, mutta monet sen lainalaisuudet ovat meidän kulttuurillemme aivan vieraita. Sekä siinä viehättää?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti