Becoming Jane

Hömppää Janeiiteille. Sitähän tämä Jane Austenin jalanjäljissä on, höyhenenkeveää päiväunta, johon on mausteeksi ripoteltu poimittuja juonenkäänteitä ja lauseita Jane Austenin kirjoista, sekä niitä lauseiden väleistä tulkittuja faktanpoikasia, joita hänen elämänsä todellisista tapahtumista enää on tiedossa. Me emme todella tiedä, emmekä koskaan saakaan tietää, mitä tämän arvoituksellisen papintyttären hiljaisessa elämässä oikeasti tapahtui. Tom Lefroyta koskevat merkinnät Janen kirjeissä alkavat ja päättyvät vuoden 1796 tammikuussa, ja Lefroyta koskevat merkinnät läpäisivät Cassandran sensuurin, hän kun poltti suuren osan Janen kirjeenvaihdosta tämän kuoltua. Joten eiköhän todellisuudessa kyse ole kuitenkin aika viattomasta ja lyhytikäisestä ihastuksesta.

Tiedossa olevia faktoja on kerätty mm. tänne: http://www.jasna.org/film/becoming-jane.html

Elokuvaan enemmän ja vähemmän keskittyvä blogi: http://becomingjane.blogspot.com/

Mutta vaikka kuinka hymähtelen juonen sokerisuudelle, juonen epärealistiselle lennokkuudelle ja yleiselle höpsöydelle, en voi silti olla pitämättä tästä elokuvasta, kaikista sen puutteista huolimatta. Ja iso kunnia tästä taitaa kuulua James McAvoylle, joka on aivan hurmaava eläväisenä, pahennusta herättävänä nuorena juristinplanttuna.

Elokuvassa Jane kokee romanssin alkuun paljon vakavammin kuin vastuuton hauskanpitäjä Tom, joka tuntuu omaksuvan rakkaudentuskaa potevan nuoren miehen roolin vasta tapahtumien edetessä kohti väistämätöntä loppuaan. Elokuvan Tom hankki minusta vain kokemusta onnettomasta romanssista, kun taas Jane oli se, joka otti elämänsä realiteetit vakavasti.

Loppukohtauksessa vanhempi Jane, jo kuuluisa kirjailija, lukee Bathissa ihailijajoukolle pätkän Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjansa 50 luvusta kohdan, jossa Elizabeth Bennet alkaa todella käsittää, millainen mies Darcy oli:

She began now to comprehend that he was exactly the man who, in disposition and talents, would most suit her. His understanding and temper, though unlike her own, would have answered all her wishes. It was an union that must have been to the advantage of both; by her ease and liveliness, his mind might have been softened, his manners improved; and from his judgement, information, and knowledge of the world, she must have received benefit of greater importance.

But no such happy marriage could now teach the admiring multitude what connubial felicity really was.

Elokuvan merkitykselliset katseet antavat ymmärtää, että Tom olisi ollut esikuva Darcylle ja että vanhentunut, jo heikko Jane olisi edelleen ajatellut häntä. Mutta millaista miestä teksti oikeasti kuvaa? Elokuvan Tom oli aivan yhtä eloisa luonteeltaan kuin Janekin, ei hän ollut jäykkä, ujo ja pehmitystä vailla, kuten Darcy. Kukas tässä elokuvassa paremmin sopikaan tähän kuvaukseen...

Millaista haikeutta elokuvan Jane oikeasti tunsi? Oliko käsikirjoitus alun perin kenties vähän särmikkäämpi, kuin tämä sokerinen lopputulos?

Minusta on hykerryttävää katsoa tämän elokuvan perään toinen fiktio Jane Austenin elämästä, Miss Austen Regrets. Etenkin tämän pippurisemman ja todenmakuisemman (vaan ihan yhtä kuvitteellisen) version tulkinta Tom Lefroyn roolista korostaa sitä, miten erilaisia päätelmiä samoista tiedonmuruista voi tehdä. Kohtaus on mukana tässä YT-pätkässä: