Lissu edestä, Lissu takaa

Katsoin melkein putkeen kaksi Cate Blanchettin tähdittämää, Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth ensimmäisestä kertovaa elokuvaa, Elizabeth (1998) ja Elizabeth: The Golden Years (2007). Välittömästi tuli mieleen myös ne pari varsin tuoretta brittipohjaissta tv-elokuvaakin täsmälleen samasta aiheesta, BBC:n The Virgin Queen ja Chanel 4:n ja HBO:n tekemä Elizabeth I vuodelta 2005.

On siinä myllynkivikauluspotretteja kerrakseen. Ei ollut ihme, että nimet Norfolk, Walsingham, Dudley ja Raleigh kuullostivat kovin, kovin tutuilta, vaikken ole Elizabeth I:n historiaan juuri kummoisesti perehtynyt noin muuten.

Cate oli elokuvissa kuninkaallinen, kuinkas muuten, hän on aivan luonnostaan minun silmissäni Galadriel varmaan lopun ikänsä. Minusta vain molemmat elokuvat kärsivät mahtipontisesta jahnaamisesta ja oudon päättämättömästä dualismista: kerrotaanko naisesta vai kuningattaresta? Jotenkin nämä kaksi eivät tahdo nivoutua näissä Kapurin elokuvissa yhteen, vaan tuloksena on leikekirja kohtauksia, joissa Lissu on joko vähän yksiulotteinen ihastunut hupakko tai oppikirjan mukainen mahtava kuningatar. Jotta hitaimmatkin tajuaisivat mahtipontisten kohtausten vaikuttavuuden, on ne varmuuden vuoksi hidastettu ja lisätty taustamusiikin volyymia. Haaaukotus...

Muistelen, että tämä dramaattisten aikojen kuningattaren ja kruunun alla olevan naisen dynamiikka olisi hallittu paljon paremmin ja mielenkiintoisemmin sekä Helen Mirrenin että Anne Marie Duffin tähdittämissä pätkissä. Elizabethin hallintokausi oli poliittisesti varsin dramaattista aikaa kaikkine monimutkaisine juonitteluineen, petturuuksineen ja valtataisteluineen. Saa vähän töitäkin tehdä, että tästä perustarinasta saa aivan mitäänsanomattoman tekeleen aikaiseksi. Kun molemmat kuningattaret vielä tekivät hyvän roolityön, etenkin ihana, voimakas Helen Mirren, olivat nämä paketit ihan mallikasta katsottavaa. En muista tylsistyneeni niiden parissa ollenkaan niin pahasti kuin näiden elokuvien, vaikka Cate teki parhaansa.

Yhdessä asiassa leffat voittavat nämä TV-elokuvat: miehet ovat paljon komeampia. James Frain, Vincent Cassel, Joseph Fiennes, Christopher Eccleston ja Clive Owen. Keskinkertaistakin huttua katsoo ihan mielellään tämmöisillä ornamenteilla koristeltuna. Ei sillä, etteikö Jeremy Irons tai Tom Hardy olisi varsin karismaattisia hekin, mutta joskus massa jyrää.

Jos muuten tiedätte siedettäviä Clive Owenin tähdittämiä leffoja, niin vinkkejä otetaan vastaan. Kovin usein tuo tuntuu esiintyvän sellaisissa pyssynheilutukseen ja väkivaltamäiskeeseen keskittyvissä melskeissä, joita ei ainakaan jaksa. En voi uskoa, että Gosford Park on ainoa hyvä leffa, jossa noita hymykuoppia voi ihailla. Yes, I'm that shallow.