Ensin Pretty in Pink, legendaarisen teinileffagurun John Hughesin kirjoittama menestyselokuva ihanan Molly Ringwaldin kulta-ajalta, jossa teinin kannalta tärkeää oli kaikki: soundtrack, vaatteet, näyttelijät (silloinen ihastus Andrew McCarthy ja James Spader, joka on tässä leffassa limanuljaska), autot, vaatteet, ihan kaikki. Molly oli tuolloin kaikkien mielestä ihaninta mitä saattoi olla, jopa noin muuten 80-luvulla pop-elämysten mukaan eri maailmassa elänyt mieheni muistaa, että Mollyssa vain oli jotain täysin vastustamattoman suloista. Nykyään ei aivan tavoita samaa fiilistä, mutta Mollyn elokuvista tulee kyllä vahvasti oma nuoruus mieleen. Leffan tarina on melko tavanomainen rikkaiden ja suosittujen (mm. Spaderin komea lurjus Steff ja Andrewn hiukan viksumpi kaverinsa Blane) ja köyhien persoonallisuuksien (Mollyn Andie ja lapsuudenystävänsä suupaltti Duckie) välisen kuilun ja sen ylityksen kuvaus, kliseineen kaikkineen. Teini-ihastuksen syntyä kuvataan niin kuin sen muistan, syntyy vähästä, väärin perustein ja on hölmön tuntuista, mutta tunne on ah niin aitoa. Treffit menevät syteen siihen saakka, kunnes päästään pussailun makuun. Lopussa leikitään triangelidraamaa, Andien pitää tehdä valinta kahden pojan, Blanen ja Duckien välillä. Teininä ratkaisu oli minusta ilmeinen ja ainoa oikea, mutta nyt huomaan mieleni muuttuneen: se toinen osoitti kaiken aikaa teoillaan arvostavansa Andieta omana itsenään, kun taas toinen vain väitti tuntevansa jotakin, mitä teot eivät vahvistaneet oikeastaan koskaan.
Elokuva tuntui suloisen hailukan keskinkertaiselta, mutta muistojen takia sille antoi aika paljon anteeksi. Jopa sen, miten Andie tärveli kaksi ihan mainiota tanssipukua omaa kasarihirvitystään varten.
Minä olin teininä ja olen yhä aikuisena vahvasti sitä mieltä, että Andie valitsi oikein. Duckie palvoi Andiea etäältä, he eivät koskaan olisi olleet tasaveroiset kumppanit. Andie piti häntä selvästi vain kaverina, mikään ei missään vaiheessa viitannut siihen että hänellä olisi poikaa kohtaan syvempiä tunteita. Blane taas, mokailustaan huolimatta, rakasti Andiea oikeasti. Ja Andie rakasti häntä takaisin.
VastaaPoistaJa minusta se Andien tanssiaismekko on yhä törkeän magee.
Se on kyllä totta, että Andie piti kaiken aikaa Duckieta vain kaverina ja rakkausasioilla fiilispohjaisilla valinnoilla nyt vain on enemmän merkitystä kuin millään muulla. Huomasin vain itse symppaavani sanavalmista Duckieta tällä kertaa enemmän, hän oli nokkela kaveri ja todella yleensä ajatteli Andien parasta, sitä varashälytinepisodia lukuunottamatta. Ja koska Andie oli hieno, persoonallinen ja vahva tyyppi, haluaisin että hän on onnellinen myös tulevaisuudessa, rinnallaan tyyppi joka on hänen arvoisensa myös teoissa. Pelkkä tunne ei ehkä kanna pitkälle... Tämän painotus on tullut minulle ehkä tosielämän herkistämänä, arvioin esimerkiksi nykyään Jane Eyrelle rakkaan Rochesterin ihanuuttakin kovin toisenlaisten lasien läpi kuin teininä. Ehkä Andie löytää veroisensa sitten yliopistossa :)
VastaaPoistaMinusta elokuvassa oli sympaattisinta nuoren ihastuksen syntymisen kuvaus, se hauraus oli edelleen jotenkin todenmakuista ja muistutti omia kouluihastumisia. Tämä aitous näitä Hughesin leffoja taitaa kantaa.
Ja hienoa että Andien maulle löytyy puolustaviakin mielipiteitä, ei mennyt tytön aherrus hukkaan!
Minustakin se mekko on magee. Ja leffa ihku :)
VastaaPoista