Voi pettymys

Rufus Sewell kuuluu lempparinäyttelijöideni laajaan joukkoon. Hänessä on jotain villiä karismaa, josta pidän ihan hirveästi. Pahiksistakin melkein piti hänen näyttelemänään. Toivoin todella, että perjantaina alkanut Yhdestoista tunti, Eleventh Hour olisi ollut Rufuksen arvoinen sarja, mutta eipä hyvältä näytä ensimmäisen jakson perusteella. Outo sotku hörhöistä, populistista tiedepelkoa, CSI:ta (voi haukotus), Monkia ja ties mitä kriminaalisarjojen kliseitä. Ei vain jaksanut tuollaista väääristynyttä kauhutieteellä mässäilyä, jonka onttoutta eivät edes Rufuksen silmät pelasta. Äh. Taidan katsoa säälistä vielä yhden jakson mutta ellei merkittävää parannusta tule, niin unohdan tämän.

Eleventh Hour promo


Parempia suupaloja Rufus -nälkään tarjoaa vaikkapa Shakespeare Retold -sarjan herkullinen Taming of The Shrew, tässä näyte.


Tai taivaallinen Out of the Blue, Simon Armitagen runo Rufuksen lukemana.

Hyvä Irina!

Jälleen yksi syy pitää Irina Björklundia varsin onnekkaana flikkana. Vaikka valkokankaalla onnea kestäneekin juonen mukaan vain pienen hetken ja se vielä päättyykin onnettomasti, niin kelpaa tuollakin otsikolla kuitenkin kiikkustuolissa kehuskella. Että näyttelin minä kerran itsensä George Clooneyn tyttöystävää. Hyvä Irina, anna palaa! Voimauttamishetkinäni voisin sitten vaikka kuvitella itseni elämässä Irinan elämää...

Mad Men 3. kausi

Olen viime keväästä saakka huokaillut raskaasti ja odottanut tälle ihanalle helmisarjalle jatkoa. Mad Menin kolmas kausi alkaa Nelosella 31.3. En millään malta odottaa!  Esityisaika on kyllä mahdoton, 23.50. Hullut, piilottaa nyt tämän hetken paras draamasarja tuollaiseen lokerikkoon. Onneksi on tallentava digi.

Tässä yksi Annie Leibovitzin Vanity Fairille kuvaamasta otoksesta viime syksyltä. Kuva antaa ymmärtää, että Betty alkaa kenties löytää ja käyttää voimaansa suhteessaan Doniin. Tässä artikkeli, käsikirjoittajan haastattelu.

Olen vältellyt googlettamistakin spoilereiden pelossa, enkä ole halunnut pilata odotusta latailemalla mitään netistä. Haluan kokea kaiken ilman ennakkotietoja, kokea draaman kaaren juuri niin vahvana kuin käsikirjoittajat tässä sarjassa kykenevät. Toivottavasti taso ei ole edellisistä jaksoista laskenut.  Haluan tietää, miten Joanin käy.

Cbeebies

Illalla tulee kolmas osa sarjasta North & South, eli meikäläisittäin Etelästä pohjoiseen. Sen kunniaksi ajattelin linkittää juutuubista muutaman vanhan helmen: Richard Armitage kertoo iltasatuja.

Tässä säähän sopiva Winnie In Winter.
 

I'm Not Going Out There
 

Hilariöösi The Lost Acorn
 
Tai miten olisi pikkupätkä Gaskellin kirjan North & South kosintakohtausta saman kaverin lukemana?
 

Enjoy!

Reissaajat Liettuassa

On aina mukavaa, kun Amazing Race piipahtaa lähiseudulle. Eilen porukka pääsi Liettuaan, ja kylläpä paikallisten juhannusjuhlallisuudet näyttivät mukavilta. Tuli oikein hyvä mieli kun tuota karnevaalia katseli.

Suosikkeja kisailijoiden joukossa ei vieläkään varsinaisesti ole. Putoajat tulivat tälläkin kertaa vahvistaneeksi teoriaani siitä, että yhteispeliin kykenemättömien joukkueiden kohtalona on väistämättä jossain vaiheessa jäädä hännille.

Metsä, elämys

Sunnuntainen luontodokumenttiannos tuli tällä kertaa MTV3:n tarjonnasta. Jestas sitä mainostaukojen määrää! En jotenkin ole tajunnutkaan miten usein vauhtiin päässyt juttu pitää pätkäistä alle 10 minuutin välein, jotta emme varmasti pääse unohtamaan, että illalla alkaa X-Factor. Voi kiesus.

Noh, National Geographyn doku Kalifornian punapuumetsistä oli ihan kiva makupala silti. Eihän se mitään uutta sisältänyt, kuvia noista vaikuttavista puujättiläisistä on nähty ennenkin. Eräs ohjelman esittämistä tutkijoista oli pariskunta, joka oli ottanut tehtäväkseen patikoida koko punapuumetsävyöhykkeen läpi etelästä pohjoiseen, aina pohjoisimpaan punapuuhun saakka. Jotain kalifornian laajuudesta kertoo, että tuohon pikku patikkaretkeen kului aikaa 11 kuukautta. On siinä ollut sandaalit kovilla! En yhtään ihmetellyt, miksi uupuneet vaeltajat eivät näyttäneet urakkansa päätteeksi ihan freeseiltä.

Metka metsäelämys oli varmasti silläkin tutkijalla, joka korkeinta punapuuta etsiessään päätti yöpyä puussa kesken kiipeämisen. Sitten nousi tuuli ja lempeän tuutulaulukeinahtelun sijaan puu alkoikin huojua uhkaavan oloisesti, ei ollenkaan terveesti keinuen vaan pelottavasti rytkyttäen tuulen mukaan. Mieti siinä sitten että onko vaarallisempaa kiivetä alas vai jäädä paikoilleen jännäämään, pysyykö 1500 -vuotias vielä tämän illan pystyssä. Tutkijat selvisivät sillä kertaa. Puu kaatui vasta viikon kuluttua.

Eräs tutkija hehkutti, kuinka metsässä liikkuessaan tuntee ympärillään puiden vanhuuden ja niiden voiman. Kuulemma mikään muulla maailmassa saatu luontoelämys ei ole vastannut punapuumetsässä kulkemista. Tuli mieleeni, että se perinteinen suomalainen kokemus metsän pyhyydestä ei taida olla ainutlaatuista. Metsä puhuttelee niitä, jotka pysähtyvät sitä kuuntelemaan.

Jälleen Cranfordissa

Ilo irti hotellikuolemasta: onneksi on läppäri ja dvd-asema. Saa hetken aikaa pysähtyä, kääriä devareita sellofaanistaan ja nauttia ne kaikessa rauhassa. Yksi tällainen hetki täyttyi Return to Cranfordin pehmeästä seurasta ja se oli kyllä onnellisesti vietetty kolmetuntinen se.

Tarina jatkaa siitä mihin alkuperäinen Cranford jäi. Cranfordin elämä on rullannut eteenpäin kaksi vuotta, ja Miss Matty on edelleen, tietenkin, kertomuksen sydän. Tapaamme tuttuja hahmoja kylän raitilta, joidenkin näyttelijä on vaihtunut, mutta kaikkia alkuperäisen sarjan henkilöitä emme tällä kertaa seuraa. Joistakin kuulemme terveisiä, kivoja sellaisia. Kylän elämän pienimuotoinen lämpöisyys on tallella rikkumattomana, ja sehän on tärkeintä: Cranfordin elämä on ehkä pientä, kovin suppeaa ja rajoittunutta, mutta vitaalista ja lämmintä joka tapauksessa. Ennen kaikkea tämäkin on tarina naisten selviytymisestä kapeassa ja karussakin sosiaalisen soveliaisuuden rajoissa. Naisenergia, jota kuvataan, ei useinkaan ole näitä kapeita raameja rikkovaa lajia, vaan usein sankarittaret toimivat omien viitekehystensä sisällä, mikä saattaa ehkä modernia katsojaa turhauttaa, ellei osaa katsoa maailmaa Cranfordista käsin.

Return to Cranford koostuu kahdesta 1,5 tuntia kestävästä osasta. Ensimmäinen oli näistä parempi, suorastaan täydellinen. Jotenkin kaikki tarinan juonteet onnistuivat näyttämään harkitulta kokonaisuudelta, joka sopivassa suhteessa sekoitti suoraa jatkoa edeltäjälleen ja samalla avasi uusia polkuja tuoreine kasvoineen. Toinen osa tuntui vähän hajanaisemmalta, mutta yhtä kaikki kokonaisuus oli suurta laatudraamaa. Jos Cranford viehätti, vie tämäkin varmasti mennessään. Itkettää ja naurattaa juuri sopivasti, ja saa uskomaan pienten ihmisten perimmäiseen hyvyyteen.

Olen lukenut Elizabeth Gaskellin kirjoista, joista alkuperäinen Cranford koostuu, vain nimikirjan, eli Cranfordin. My Lady Ludlow ja Mr. Harrison's Confessions ovat vielä lukematta. Siksi en osaa arvioida, kuinka paljon Return To Cranfordin käsikirjoittaja on sekoittanut juoniin omiaan, mutta näppituntumalta sanoisin, että juonellisia vapauksia on otettu enemmän kuin edeltäjässään. Se, onko tämä tv-elokuvalle meriitti vai rasite riippunee omasta näkökulmasta ja mielikuvistaan. Tässä versiossa henkilöhahmot tuntuivat paikoin vähän turhan yksiulotteisilta, paljon simppelimmeiltä kuin Mrs. Gaskell olisi ehkä itse kirjoissaan käyttänyt, ja juonet olivat yleensä varsin ennustettavia, mutta ei kai siitäkään aina ole haittaa, jos juttu on kerrottu laadukkaasti?

Voin lämpimästi suositella niille, jotka viihtyivät Cranfordin parissa. Jos tavanomainen viive BBC:n ja YLE:n televisiointien välillä pätee, voisi tämän ennustaa ehtivän meille ensi jouluksi.

Tosielämä voittaa joskus

Kierroslukumittari surisee turhan lujaa silloin, kun ei ole aikaa edes ajastaa tallenninta. Jestas, olen missannut Kätevän emännän uusien jaksojen alun ihan vain siksi, etten ole ehtinyt rakkineen eteen painamaan rec -namiskaa. Vääryyttä!

Tuolla pätkiä edellisistä helmistä: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=29&t=830&a=5102

Spooks, viimeistä edellinen

Mikähän siinä on, että brittisarjojen tuotantokaudet ovat yleensä aika lyhyitä amerikkalaisiin verrattuna? Spooksin 7. tuotankokausi on jo lopuillaan, jaksoja todellakin on vain 8 ja se tulee telkusta maanantaina. Tahti kiihtyy loppua kohden, vaikka Harry pääsikin jo julmetun pahasta pinteestä ja yllättävä kaksoinsagenttikin paljastettiin. Kaapisin varmaan leukaluitani lattialta, ellen olisi jo spoilereilla pilattu.

Yritin kaivella juutuubista sopivaa koostetta Ros Myersin helmihetkistä, mutta enpä löytänyt kelvollisia. Se on sääli, sillä tässä on mielestäni tehty todella mielenkiintoinen, kovaksikeitetty toimintasankari, todellinen bad-ass, josta ei muuta varmaa voi sanoa kuin että hän rakastaa työtään ja on siinä loistava.  Esittelisin tämän monimutkaisen hahmon niin mielelläni muille.

Kuten Guardianin Gareth McLean blogikirjoituksessaan Spooks' Ros Myers is the best female character on TV. Fact sanoo, "she's emotionally and physically tough without being hard and brittle". Miten tuon nyt suomentaisi: Hän on emotionaalisesti ja fyysisesti vahva olematta kova ja kolea. Tunteitaan Ros ei tietenkään näytä, vaan ollessaan todellisessa kuolemanvaarassa undercover -roolissa hän jatkaa bluffiaan loppuun saakka, silloinkin kun on varma että homma menee reisille. Kun tiimitoverit sitten viime sekunnilla hänet pelastavat (ei Spooksissa mikään satavarma juttu), Ms. Übercool kommentoi vain hitusen kireästi, että teidän poikien pitäisi kuulkaa kuntoilla enemmän.

Äideistä ylpein

Siitä on aikaa kun viimeksi katsoin BBC:n loistavan North & Southin. Olen nähnyt sarjan lukemattomia kertoja, osasin vieläkin pitkiä pätkiä dialogia ulkoa, kun seurasin sarjan ensimmäistä jaksoa Teemalta tiistaina. On tätä vieläkin ilo katsoa, kyllä vain.

Sarjan näyttelijät ovat erinomaisia kautta linjan. Sinead Cusackin Hannah Thornton on yksi vaikuttavimmista Mr. Thorntonin ylpeänä, jäyhänä äitinä. Hänestä käytetään kuvauksia "the old battle-axe Thornton" ja "the old dragon" eikä todellakaan suotta, mutta kovan pinnan alla on oikeudenmukainen ja ehkä lämminkin sydän. Hänen suhteensa poikaansa on vankka ja siitä aistii hellää keskinäistä kunnioitusta, arvostusta ja suoraa rehellistä rakkautta, jota ei toitoteta toreilla, mutta jonka varaan voi tukea elämässään aina. Thorntonien kovahko, mutta aitoon avoimuuteen ja välittämiseen perustuva perhe-elämä toimii loistavana kontrastina Halen perheen hienotunteisuuteen verhottuun, välttelevään kommunikoimattomuuteen.  Kummassa on elämä onnellisempaa?

Herkutteluhetkiin

Odotettu postipaketti saapui: Nyt pääsee sohvalle käpertymään Cranfordin jatko-osan ja Emman DVD:n kera. Postailen näistä, kunhan ehdin niistä aikanaan nauttia.

Syita BBC:n sarjojen tilaukseen suoraan englannista on minulla oikeastaan kaksi:
a) Saan ne käsiini paljon nopeammin ja
b) Näen ne kokonaisuudessaan. Jostain perin merkillisestä syystä monista BBC:n pukudraamoista esitetään meillä viitisen minuuttia lyhyempi versio. Emman kohdalla vertailua pääsee tekemään varsin tuoreeltaan. Aion katsoa illan televisioinnin ensin.

Lisää musiikkineurologiaa

Neurologiasta tulikin illan teema eilen. Ensin Prisma jatkoi Teeman tiedeviihdeaihetta dokumentilla "Musikaaliset aivot". Tämän jälkeen tapasin Leonardin äidin.

Käytännössä Musikaaliset aivot käsitteli täsmälleen samaa asiaa kuin viime torstainen dokumenttikin, näkökulma oli vain suppeampi. Tässä katsottiin fMRI:n skannauksista ja EEG-käyristä, miten musiikin kuuleminen tai säveltäminen aktivoi ihmisten aivoja ja esitettiin toisesta dokumentista tuttuja päätelmiä musiikin merkityksestä ihmisen evoluutiossa. Tiedemieskin oli tuttu edellisestä paketista, Daniel Levitin, entinen muusikko, nykyinen neuropsykan proffa Montrealissa. Mielenkiintoisin painotus oli musiikin ja tanssin yhteys, nämä kaksi kun liittyvät kuulemma saumattomasti yhteen. Klassisen musiikin länsimainen perinne kuunnella musiikkia tanssimatta on poikkeavaa ihmisen kulttuurihistoriassa.

Toinen mielenkiintoinen pointti tuli dokumentin julkkistäkyn, Stingin ajatuksista: OK, tuossa on kuva aivoistani, kun sävellän musiikkia. (Mielenkiintoinen järjestely sinänsä: viedään taiteilija steriiliin, valkoiseen labraan, puetaan labravetimiin, työnnetään ahtaaseen, humisevaan putkeen, asetellaan outoon asentoon, jätetään sinne yksin, ja käsketään aloittaa säveltäminen n, y, t, NYT, ja sitten tallennetaan aivokuvanteita) Mitä tämä kertoo minulle? Haluanko nähdä sitä, olla tietoinen miltä luovuus näyttää aivoissa? Häviääkö luovuuden mysteeri fMRI-kuvaan tai hälventääkö se sitä minkään vertaa? Hyviä kysymyksiä, joihin neurotieteellä ei ole vastausta. Vastausyritykset tuottavat kyllä mielenkiintoista tietoa ihmismielen biologiasta.

Neuropsykalla jatkettiin, kun katsoin The Big Bang Theoryn jakson, jossa Leonardin äiti tuli käymään. Aivan timanttinen täti!

Reissaajat säheltää

Robinsson -tyyppiset reality-sarjat eivät todellakaan väräyttele minun energiakenttiäni, mutta yhtä kisaa jaksan jostain syystä seurata: Amazing Race on ihan käypää mutusteltavaa sunnuntaiangstiin, sellaista nollaavaa tuuttia, joka rentouttaa ja saa ainakin hetkeksi unohtamaan, että maanantai on tulossa. Olen joskus yrittänyt pohtiakin tämän viehätystä ja sitä miten se eroaa muista reality-kisoista, joita en voi sietää ollenkaan.

Ensinnäkin tämä on perusreilu nopeuskisa, mitään nöyryyttävää äänestelyä tai nimityksiä ei ole. Nopeimmat voittavat, eikä kieroilu kuulu olennaisena osana kisaan, vaikka sitäkin välillä nähdään, mutta yleensä sääntöjen rajoissa. Toisekseen, tässä ohjelmassa negatiiviset vibat yleensä jossain vaiheessa kilahtavat kilpailijoiden nilkkaan, sillä joukkuekisassa yhteistyökyky vaikuttaa eniten. Känkkäränkkäparit karsiutuvat yleensä jossain vaiheessa pois, koska kisan kovetessa yhtä köyttä vetäminen tulee entistä tärkeämmäksi. Kolmanneksi: ohjelmaa vetää Phil, jonka vähäeleinen karisma jostain syystä riittää kantamaan ennustettavien, kaavamaisten vuorosanojen yli.  Viimeisenä on tietysti pakko mainita matkakohteet ja maailman näkeminen, vaikka kaikkien ihanien paikkojen läpi suhataan kieli vyön alla hirveällä kiireellä, eikä missään perehdytä juuri mihinkään. Yleensä kohteista kuitenkin kuvataan jokin pieni kaistale autenttista, joskin tuotteistettua, todellisuutta, mikä viehättää tämmöistä nojatuolimatkailijaa. Tykkäsin esimerkiksi Suomen suohiihto-osuudesta, joka oli sopivan kajahtanutta toimintaa, joka ei toki ole useimmille suomalaisille mitenkään erityisen yleinen harraste, mutta kyllä meille niin tyypillisten suomaisemien ja murtsikkahiihdon yhdistäminen kuvaa jokseenkin todenmukaisesti härmäläisen jääräpäistä kansanluonnetta.

Nyt tuutista tulee 12. tuotantokausi. Alkupään jaksoja en yleensä katsele kovin intensiivisesti, väkeä on vielä liikaa, mutta kunhan porukka alkaa tulla tutuksi tulee homma mielenkiintoisemmaksi. Vielä ei ole selviä inhokkeja eikä suosikkeja, katsellaan vain reissun etenemistä. Yleensä suosin toisiaan tsemppaavia, positiivisia, huumorintajuisia ja lämpimiä pareja. Ja irvistelen egoonsa pakahtuville pullistelijoille.

Musiikkivaisto

YLE Teeman tiedetorstai esittää useinkin joitakin kiinnostavia pop-tiededokareita, niin eilenkin, kun käsiteltiin peräti kahden tunnin ajan musiikin vaikutusta ihmiseen ja tämän tieteellistä tutkimusta. Asiaa oli paljon, aihekin oli sellainen, josta olisin itsekin mahdottoman kiinnostunut jos sattuisin olemaan neuropsykologian tutkija. Aivan huikean mielenkiintoinen aihe.

Hieno esitys, kyllä vain. Kaksi tuntia hujahti todella nopeasti. Esitystapaa kyllä vähän kritisoin, sillä minua nykyisille tiededokareille tyypillinen tilkkutäkkimäisyys vaivasi: johdonmukaisuutta esitystavassa oli aika hailakasti, ja usein toisilleen vastakkaiset teoriat esimerkiksi musiikin biologisesta merkityksestä ihmisille esitettiin aika toteavasti, pureutumatta mitenkään hirveän syvälle väitteiden perusteisiin. Huoh. Pitänee perehtyä alan kirjallisuuteen sitten, jos tämä oikeasti kiinnostaa kiva-tietää -tasoa enemmän.

Ohjelman alussa joku käsitellyistä tutkijoista esitti (paleontologiko se oli?), että musiikin tuottaminen ja siitä sellaisenaan nauttiminen olisi ihmisten oma erikoisuus. Heti tuli mieleeni valaat ja niiden laulu, mutta tähän teemaan siirryttiin vasta ohjelman viimeisillä minuuteilla ja silloinkin puhuttiin pelkästään ryhävalaista. Tämmöisiä ilmaan jääviä langanpätkiä tämä sinänsä äärimmäisen kiinnostava ja monipuolinen dokumentti oli täynnä. Ehkä tämä vain kuvastaa sitä, miten alussa aiheen tutkimus on: menetelmäthän on kehitetty vasta 10 viimeisen vuoden aikana laitteiston kehittyessä, ja koko neurobiologian ja -psykologian tutkimus on verrattain nuorta.

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/musiikkivaisto-tiede-musiikin-takana

Veikeitä virnistyksi sohvalla sai aikaan dokumentin lopussa heitetty kevyt läppä säieteoriasta ja toteamus, että tämän teorian pohjaltahan sitä voisi sanoa, että maailmankaikkeus on musiikkia. (en nyt sanatarkkaa ajatusta muista, mutta jotain tämän suuntaista se oli). Mitähän Sheldon Cooper tuosta sanoisi, heh!

Vai tarkoittaako tämä, että Silmarillion on sittenkin Totta?

Emma 3/4

Janeiitit tietävät, että Austen-filmatisoinneissa tanssit ovat tärkeitä. Niiden aikana potentiaaliset parit voivat aivan avoimesti kosketella toisiaan, samalla silmiin katsoen. Kipinöitä joko on, tai ei ole. Askellus on harmonisesti synkassa, tai sitten toivotonta takkuamista. Muistatteko, kun hömppäleffassa Becoming Jane (Jane Austenin jalanjäljillä) Jane kohtaa tanssilattialla Tom Lefroyn? Tai Elisabethin kärsimystä Mr. Collinsin parina?

Tiistaina Emman pikkukylässä tanssittiin kerrassaan tyydyttävän moni-ilmeisesti. Kumman kanssa Emma pyörähteli saumattomammin, Frank Churchillin vai Mr. Knightleyn?

http://www.youtube.com/watch?v=ImAlox_ZlJ4

Christina Cole on aina ollut mainio itsekeskeisen seurapiiriröyhkimyksen rooleissa.

Entä näyttikö Mrs. Eltonin juhlapuku tutulta? http://www.recycledmoviecostumes.com/regencyromantic060.html
Mainio sivusto muuten, saa tällaisen muotilukutaidottomankin kiinnostumaan vaatteista edes vähän.

Se oikea Miss Marple

Hemmottelultahan tämä tuntuu: annos Ihka Oikeaa Neiti Marplea joka arkipäivä! Vähän pitää mietiskellä että koskas nämä joutaisi katsomaankin, mutta digittimen kovalevyllä on niitä varten hyvin pedattu paikka, jossa sopii odotella sopivaa herkkuhetkeä.

Ensimmäisestä jaksosta olen katsonut nyt 2/3 ja kyllä totisesti silmä ja mieli lepää parikymmentä vuotta vanhaa, lempeän hidasta kerrontaa, jossa ei kohkata ja koohoteta nopeasti paikasta toiseen, vaan annetaan tarinalle aikaa kehittyä. Aivan ihanaa. Muistuu mieleen klassinen Brideshead Revisitted ja sen rauhallinen, 13 jaksoon yltävä, mutta otteensa pitävä tarina. Joan Hicksonin Miss Marple vaikuttaa herttaisen harmittomalta hajamieliseltä mummelilta, mutta katse on tutun terävä.

Kirsikkana kakussa on se, että tämä herkku on nautittavissa myös YLE Areenalta, jos vaikka on unohtanut kotipalvelija ajastamatta. Hieno palvelu!

Postia pappi Jaakobille

Feministin käsikirjassa kehotettiin miettimään itselleen sopivaa feministiesikuvaa. Kirjan lukenut Radio Helsingin Harri Niemi keksi esikuvakseen Kaarina Hazardin. Tuosta on paha panna paremmaksi, Kaarinan kolumnit ovat vuosia olleet niin herkullista luettavaa, että on melkein unohtanut hänen olevan myös erittäin ansiokas näyttelijä. Saako Harrin kanssa jakaa esikuvansa, vai meneekö jo pahasti apinoimisen puolelle?

Muistan tämän elokuvan saaneen paljon kriitikoiden kehuja ilmestyessään vuonna 2008. Itse näin tämän nyt ensimmäistä kertaa. Armon ja välittämisen viesti on tietysti aina lämmin ja tervetullutkin aihe, ja minusta Postia pappi Jaakobille onnistui välttämään imelyyden, joka helposti ylimaustaa tämmöiset tarinat. Pidin myös näyttelijätyöstä, Heikki Nousiaisen ja Kaarina Hazardin luontevuutta oli ilo katsoa, kertaakaan ei tullut sellaista kiusallista päälleliimatun näytelmällisyyden tunnetta tätä katsoessa. Mutta jotenkin tämä elokuva oli pienempi kuin mitä olin kuvitellut. Eihän tuo ole paha asia sinänsä ollenkaan, pieniä lämpimiä elokuvia tarvitaan siinä missä suuria, pompöösejä spektaakkeleitakin, mutta jotenkin odotukseni taisivat olla korkeammalla, kuin mihin lopulta yllettiin. Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan vika, vaan oman etukäteen lukemani mielikuvan ja kokemani todellisuuden pieni ristiriita. Pieni ja lämmin elokuva.

Näin vanhan remontoijaa viehätti myös se hyljättynäkin melkoisen komea pappila kauniine sisuksineen. Ihana kaakeliuuni! Avarat huoneet! Kauniit ikkunat! Potentiaaleja täynnä oleva piha. Miten taivaallisen kauniin paikan tuostakin saisi -tuota- pienehköllä määrällä eläimellistä raatamista.

Liituraitaa

Toisinaan - harvoin kylläkin - puku miehen päällä on paikallaan. Tämä kaveri on parhaimmillaan farkuissa tai mustiin pukeutuneena, mutta hyvin istuva liituraitakin saa joskus kehräämään.