Kamomillapiha ja englantilaisuuden viehätys

Tavallisestihan englantilaista ylempää keskiluokkaa kuvaava brittidraama keskittyy kiillottamaan perinteisiä hyveitään eli rikkumattoman kohteliasta käytöstä, pidättyväisyyttä tunteiden ilmaisussa ja nolaamisen välttämistä viimeiseen saakka. Eritoten peribrittimäinen pidättyväisyys on usein kiehtova siemen kaikenlaiselle draaman kehittelylle, kun niitä tunteitaan nyt ei kukaan hyvinkasvatettu, seipään niellyt herrasväen kasvatti kerta kaikkiaan kykene suoraan ilmaisemaan kenellekään, vaikka intohimot läikehtisivät syömmen syövereissä kuinka verevästi. Tukahdutetut tunteet tuovat jännitteitä ja pakottavat näyttelijät hiomaan taitojaan, kun se mitä ei voida sanoin kuvata täytyy välittää katsojille sen kasvatuksellisen panssarin läpi.

Teemalla tuleva Kamomillapiha kuvaa tätä pidättyväisyyteen kasvatettua ylempää keskiluokkaa sota-aikana, kun yhteiskunta ympärillä lakkaa toimimasta tuttujen sääntöjen mukaan ja ihmiset pääsevät käytöksellään yllättämään paitsi itsensä, myös läheisensä. Käytöstä, joka olisi tuomittu pöyristyttävänä sotaa edeltävässä todellisuudessa, ymmärretään, hyväksytään ja sallitaan yleisen poikkeustilan takia. Nuorten naisten tupakointi on tapojen muuttumisesta ensimmäinen signaali,kun sodan uhka vasta leijuu kaiken yllä. Myöhemmin monenkin käytös nostaisi perinteisesti kulmakarvoja hiusrajaan, mutta sille vain kohautetaan harteita: sattuuhan sitä. Kunhan ihmiset ovat onnellisia. Sarjan pääteema tuntuu olevan seksi: nuorten aikuisten parinhaku, välineellinen seksi, pakkomielteinen seksi, vanhenevien ihmisten uusi kevät, liian varhain koettu seksuaalisuus, kokeileva, karkeloiva iloittelu ja oman roolin etsiminen. Kukaan ei paheksu sodanaikaisia harhapolkuja, eletäänhän poikkeuksellisia aikoja sen vuoksi elämänjanoisesti kuin viimeistä päivää. Jostain syystä tämä tuntuu kantavan sarjan tarinaa ihan hyvin, vaikka noin yleisesti noin seksikeskeinen juoni ei ehkä kuullostaisi kovin kiinnostavalta.

Tämä toimii ehkä juuri siksi, että se tuttu, teehetkistään tiukasti kiinni pitävä tapakulttuuri säröilee.

Olen joskus pohtinut, että osasyy siihen, miksi brittidraama ja -kirjallisuus niin usein minua viehättävät, on siinä miten perin juurin erilaisia asioita englantilaisessa perinteisessä tapakulttuurissa arvostetaan kuin tässä meidän suomalaisuudessa. Meikäläinen suora rehellisyys olisi heille suurta tylyyttä, siis melkein synneistä pahinta, oh so rude. Perinteinen englantilainen kulttuuri vaikuttaa meille tutulta, mutta monet sen lainalaisuudet ovat meidän kulttuurillemme aivan vieraita. Sekä siinä viehättää?

Van Helsing ja huonojen elokuvien tarve

Olin maanantai-iltana melkein epätoivoinen, kun siippani, joka harvemmin telkkariharrastustani häiritsee, halusi katsoa sieltä omien sanojensa mukaan "jotain hyvää hömppää" parkkeerasi kanavan Subille verevien harpyijoiden, ihmissusien ja vampyyrien houkuttelemana. Ei kai me nyt tätä katsota, edes Hugh Jackmanin takia (Ja leffa saa olla todella surkea ellei edes Jackmanin katseleminen sitä pelasta)?

Katsottiinpa kuitenkin, naureskeltiin yhdessä naamojaan väänteleville, kiljuville ja karjuville hirviöille, sankareiden ninjaloikille, yökerhoperhosten meikeille, mielikuvituksellisille hilavitkuttimille, Igoreille, himphampputarinalle, yleiselle melskeelle. Kas siinä leffa, jota katsoessaan ei tarvitse ajatella, voi huoletta kipaista jääkaapilla/kaivamassa nenää kesken kaiken eikä silti menetä mitään oleellista. Aivot vaan reilusti ämpäriin ja antaa palaa.

Kaipa sekin jotain tarkoitusta palvelee. En viisastunut tätä katsoessani yhtään, koin vielä vähemmän. Mutta ainakaan ei tarvinnut ajatella mitään ikävää tätä katsoessa. Kai sekin voi joskus olla meriitti.

The Buccaneers

Edith Whartonin viimeinen romaani The Buccaneers jäi kesken. Leijonanosa oli kirjoitettu, mutta kirjan loppuosasta käsikirjoitusten joukossa oli vain pikainen muistiinpano siitä, miten tarina loppuu.Whartoniksi tämä kirja on siitä erikoinen, että lopun oli tarkoitus olla onnellinen ainakin yhdelle jenkkiprinsessalle, toki tragedialla silattuna.

Uusrikkailla amerikkalaisperheillä on ongelma: on rahaa, on kauniita tyttäriä, asunnot hienostokaupunginosista ja arvostettu englantilainen kotiopettajatar kaunottaria kasvattamassa, mutta vanhoillisen New Yorkin seurapiirien ovet pysyvät heille suljettuina, kutsuja kuohukerman tapahtumiin ei vain tule, ja tytärten mahdollisuudet löytää edustavat aviomiehet siten pienenevät kaiken aikaa. Viisas kotiopettajatar keksii viedä tytöt Englantiin, missä valtavia kartanoitaan kunnostavat hyväsukuiset perijät tuskailevat ainaista rahapulaansa ja ottavat eloisat ja varakkaat amerikaanot mielenkiinnolla vastaan. Ja kuinkas "rosvotarten" sitten käykään.

Luin Marion Mainwaringin täydentämän kirjan ennen kuin katsoin BBC:n vuonna 1995 valmistuneen TV-sarjan, joka taas perustuu Maggie Wadeyn laatimaan käsikirjoitukseen Whartonin tekstien pohjalta. Rakastuin tekstiin aluksi: siitä on pitkä kun viimeksi hänen kirjojaan luin (taisi olla Viattomuuden aika joskus 90-luvulla), en muistanutkaan miten riemastuttavan monivivahteisesti ja lempeällä huumorilla hän kuvaa seurapiirielämän kummallisia lakeja. Olen aina heikkona kirjoihin, joissa henkilöt kuvataan inhimillisinä, moniulotteisina ja elävinä, ja tämän Wharton osaa.

Mutta nämä 90-luvun versiot sitten... Nämä itsenäisesti tahollaan täydennetyt versiot, siis kirja ja TV-sarja, poikkeavat toisistaan, mutta enpä osaa sanoa kumpi niistä tekee paremmin kunniaa Edith Whartonin tekstille: sen verran ylisentimentaalisilta kumpikin vaikuttavat alkuperäiseen tekstiin verrattuina. Mainwaringin kirjaa alkaa lopussa pidellä vähän kummastellen kourassaan, kun vetävän älykkäästi ja rikkaasti kerrottu tarina alkaa jahnata siirapissa. BBC:n versio on sekin lopussa erittäin melodramaattinen ja joissakin kohtauksissa pöyristyttävänkin sokerinen (se karkaaminen, voi jestas sentään!). Pukudraamana tämä menettelee joten kuten, jutussa on kuitenkin koukkuja ja kiinnostavia hahmoja (opettajatar oli kirjassa suosikkini), mutta loppujen lopuksi tämä lässähtää minusta lopussa pahasti yli-imelyyteen.

Puhumattakaan siitä, että Greg Wise -paran viikset ovat anteeksiantamattoman raskas rikos hurmaavan, mutta heikon Willoughbyn salaihailijoille.

Kiinnostuin sarjasta alun perin ihastuneiden suositusten perusteella: tämä sarja oli kuulemma ihana jne., mutta tällä kertaa joudun olemaan epookkidraamojen ystävien vähemmistössä, enkä oikein syttynyt tälle.

Kirkkokeskustelua ja siitä pelastautuminen

Illan A-studion keskustelua ei kyllä omalta kiehumiseltaan kyennyt katsomaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan.Sen verran paksua epäjohdonmukaisuutta ja ihmisyydenvastaisuutta nämä keskustelun niin sanotut konservatiivisemman näkemyksen edustajat esittivät. Herranjestas sentään, millä logiikalla kahden aikuisen ihmisen välisen rakkauden siunaus voi olla väärin? Keskustelussa yritettiin ottaa esiin raamatun kirjaimellisen tulkinnan ristiriitaisuudet, tätä seuraan kirjaimellisesti, tuota en... mutta keskustelu meni vähän hulinaksi siinä vaiheessa eikä argumentointia puolin tai toisin käsitelty aivan kattavasti ainakaan sillä hetkellä, kun minä sitä satuin kuuntelemaan. Paettiin vain tekstien taakse eikä perusteltu tätä valikoivaa fundamentalistista tulkintaa mitenkään. Ei ristus että ällötti se tekopyhyys. En ole ollenkaan uskonnollinen ihminen, ihan tavallinen suomalainen välinpitämätön luterilainen, joka ei edes usko jumalaan minkäänlaisena persoonana, mutta siitähän ei pääse mihinkään, että kristinusko on muokannut tämän meidän länsimaisen tasa-arvoiseen lähimmäisenrakkauteen ja armoon perustuvan moraalikäsityksemme. Vanhoillisten käsitys ihmisyydestä ja rakkauden arvostuksesta on se joka tässä homoliittojen siunaamisessa riipii ja osuu verevästi ristiin oman oikeuskäsitykseni kanssa.Olisi oi niin helppoa vain erota kirkosta, antaa mokomien pitää tunkkinsa ja olla välittämättä koko kiihkoilusta, mutta läheisten takia en sitä mielläni tekisi. Pitäisi muistaa aktivoitua seuraavissa kirkollisvaaleissa kerrankin äänestyskoppiin saakka ja tukea näitä armollisempaa ihmiskäsitystä  edistäviä seurakuntahihhuleita, niitäkin nimittäin riittää. Sitten voisi kainosti toivoa että sitä kautta nuo paukapäisimmät kivittäjät pysyisivät kuosissa.

Onneksi Liviltä tuli mainio City-puutarhuri pelastamaan illan. Maailma oli taas eheä ja parempi paikka elää, kun jälleen yksi takapihan rytöläjä muuttui vihertäväksi kaupunkikeitaaksi ja antoi toivoa meille omia puutarhasuunnitelmia väkertäville maatiaisille siitä, että meillekin tulee joskus kesä ja kiva patio. Jolla eivät fundamentalistit hillu.

Weeds alkaa tänään

Weeds on edennyt meilläkin neljänteen tuotantokauteen saakka ja jatkuu tutusti nelosella maanantai-iltaisin. Nyt Agrestic saanee jäädä, sehän koki liekehtivän lopun kolmannen kauden päätteeksi. Saas nähdä miten riemastuttavana keskiluokkaisuudelle irvailu jaksaa jatkua ilman kiiltokuvalähiötä.

Edellinen kausi alkoi jo vaikuttaa vähän väsyneeltä, mutta toisaalta pidän näistä sarjan hulvattomista, kajahtaneista hahmoista ja jatkan siksi katsomista. Erityismaininnan saavat Nancyn vastuuton, aina pulaan joutuva raikulilanko Andy Botwin ja tekopyhän äitinsä kanssa sotajalalla oleva, ratkiriemukkaan sanavalmis ja itsessään viihtyvä teinityttö Isabelle Hodes. Tai täysin ennakoimaton irronnut kanuuna Kat, jota Linnunradan käsikirjasta liftareille ja 500 days of summerista tuttu Zooey Deschanel esittää. Mary Louise Parker on luonnollisesti aina hyvä, hieno näyttelijä josta olen pitänyt Paistetuista vihreistä tomaateista alkaen.

Terry Pratchett ja iso A

Tunnustan, tuskin olisin katsonut dokumenttia Alzheimer-diagnoosin saaneen kuusikymppisen ensimmäisestä vuodesta taudin kanssa eläen, ellei kyseessä olisi ollut tämä kuuluisa kirjailija, jonka teosten viehätys perustuu nimenomaan nokkelaan huumoriin ja hykerryttävän hulvattomaan mielikuvitukseen, joka onnistuu fantasiamaailman kautta peilaamaan niin mehevästi tämän meidän maailmamme absurdeja asioita. Olihan uutinen Terry Pratchettin sairastumisesta surullinen, sillä nyt tuo rikas mieli tulee hiipumaan ja muuttamaan jonnekin hämärän maailman tuolle puolen. Sooloilija katsoi äskettäin Iris Murdochin elämän loppuvuosista kertovan elokuvan, jossa Alzheimerin vaikutuksia havainnoidaan kaiketi melko realistisesti.

Nyt siis sama odottaa toista älykästä kirjalijaa. Teeman televisioimassa kaksiosaisessa dokumentissa seurattiin Terryä vuoden ajan: hänen selvityksiään viimeisimmän Alzheimer-tutkimusten parissa, muutaman kiistanalaisen poppakonstin kokeiluja, taudin etenemistä kuvaavien testien tekoa, pelottavia vierailuja samaa tautia sairastavien vertaistukiryhmissä ja loppuhoitopaikoissa.  Surua murenevasta minästä.

Miehen kanssa mietittiin, miksi ohjelma oli tehty. Alkuperäisenä tavoitteena oli kai ylipäätään lisätä tietoisuutta Alzheimerista, sitä koskevien tutkimusten edistymisestä ja siitä, mitä tautiin sairastuminen oikeastaan tarkoittaa konkreettisesti potilaalle ja hänen läheisilleen heti tai hetken päästä.

Dokumentti saattoi olla myös rikkaan ihmisen egotrippi omaan vihaansa kohtaloa ja sairautta vastaan tai keino työstää sairastumisen aiheuttamaa katkeruutta.

Vai oliko sittenkin tarkoitus lisätä viimeisten kirjojen myyntiä?

Miksi katsoimme sitä? Uteliaisuuttamme varmaankin, kirjat ovat suosittuja meidänkin huushollissamme. Tämä älykäs ja huumorintajuinen mies tulee menettämään persoonansa, ja mekin suremme sitä omalta osaltamme. Toisaalta minua kiinnosti dokumentissa esitetyt pintaraapaisut Alzheimer-tutkimusohjelmista atlannin kummallakin puolella, mutta aika ylimalkaisesti näistä tai taudin syitä koskevia teorioista puhuttiin. Näkökulma oli lähinnä Terryn, eli ehtivätkö tutkijat keksiä parannuskeinon ennen kuin on hänen kannaltaan liian myöhäistä.

Ohjelman hienoin oivallus oli, että diagnoosin saaneelle potilaalle pitäisi voida tarjota jäljellä olevalle elämälleen muutakin kuin sen lopullinen päätepiste: Sen sijaan että kerrottaisiin ykskantaan että olet nyt tämän kuolemaan johtava parantumattoman taudin uhri eikä toivoa ole, keskityttäisiin siihen, mitä kaikkea vielä on jäljellä, ja kuvattaisiin edessä oleva polku sen päätepisteen sijaan. Keskittymällä kaiken loppumiseen viedään potilaat läheisineen suoraan toivottomuuden laaksoon, vaikka matkaa ja hyvääkin elämää on vielä jäljellä.

Emma, the DVD experience

Eloisa, uunituore Emma on nyt katsastettu myös DVD:ltä. Värikäs ja iloinen elämys näinkin pian katsottuna ensimmäisen kierroksen jälkeen, ei siitä mihinkään pääse. Erityisesti opin pitämään Emman ja Mr. Knightleyn sanailusta entistä enemmän, heidän ruumiinkielensäkin puhui noina hetkinä vahvasta läsnäolosta.

Tuttuun tapaan jokainen jakso oli viitisen minuuttia pidempi kuin suomessa televisioidut jaksot. Yleensä minuutit kertyivät joko pidennetyistä kohtauksista tai lisäkohtauksista, ja mukana oli myös ällistyttäviä helmiä, kuten Mr. Knightley:n ja Mrs. Westonin pitkä keskustelu 1. jaksossa tai 4. jaksossa oleva Mr. Knighleyn ja Emman keskustelu puistossa heti kosinnan jälkeen.

Mukana oli myös muutama lyhykäinen ekstrapätkä puvustuksesta, kuvauspaikoista ja lyhyt Sir Michael Gambonin haastattelu. Tuntui melkein, että nämä olivat sellaisia pikkuisia teaseripätkiä, ikään kuin kaikki mehukkaammat lisämateriaalit kuten käsikirjoittajan, ohjaajan ja päänäyttelijöiden haastikset odottaisivat jonkin arkiston hyllyllä jonkin muhkeamman paketin julkaisua.

Olen kyllä iloinen että tämä on hyllyssä 90-luvun elokuva-Emmojen jatkeena.

Kamomillapiha

Hetken luulin, että pitkän pukudraamaketjun jälkeen vuorossa on hetken loma brittisarjoista. Vaan mitäs keksii Teema: uusii loistavan Kamomillapiha -sarjan vuodelta tulus ja kukkaro. Nuori Toby Stephens, vaalea Jennifer Ehle, Tara Fitzgerald ja Rebecca Hall! Vaikka tarina tällä kertaa sijoittuukin peräti 1900-luvulle, lasken sen silti BBC:n epookkisarjojen joukkoon, sillä menneitä aikojahan tuollakin kirjallisella tuotannolla kuvataan. Sarja on viimeksi televisioitu Ylellä vuonna 1992. Olen sen tuolloinkin varmasti nähnyt, sen verran tukevat muistijäljet ensimmäisen osan kuolemanjuoksusta ja Sophyn koettelemuksista palautuivat mieleen.

Toby Stephensin ja Tara Fitzgeraldin kautta voi myös peilailla nais- ja miesnäyttelijöiden rooleja iän myötä: vuonna 1992 molemmat näyttelivät nuoria parikymppisiä, vuonna 1997 he olivat rakastavaisia Anne Brontën kirjaan perustuvassa sarjassa The Tenant of Wildfell Hall. Molemmat olivat mukana myös parin vuoden takaisessa hienossa Jane Eyressa: Toby urosteli Rochesterina, ja Tara oli... Jane-paran ilkeä kasvattitäti! Että näin.

Tilatako The Wire vai ei?

Amazonian ostoskorissa pyörittelen taas muutamaa devariboksia, joiden tilaamisesta en ole vielä ihan varma. Ostaako pois ja täyttää vapaa-aikansa näillä omaan tahtiin, vai käyttäisikö rahat parempaan ja tyytyisi siihen mitä telkkari eteen työntää? Tallentavan digiboksin myötä sieltäkin löytyy yllin kyllin katsottavaa, kunhan vain muistaa painaa sitä rec-namiskaa ajoittain. Ja kovalevyllä on tilaa.

Mad Men toimi televisiossa loistavasti, sarjan hidas, makustelun salliva tahti pääsi mielestäni tavattoman hyvin oikeuksiinsa kun sitä katsoi osan viikossa. Tallentimen avulla pääsi näppärästi myös häiritsevistä mainoksista eroon. Toisaalta sitä on tottunut säilömään aarteiksi koettuja esityksiä myös DVD-hyllyssä, kuin arkistossa ikään. Siellä se ihanuus on odottamassa sitä satunnaista hetkeä, jolloin tekee mieli uppoutua juuri tähän maailmaan. P&P ja muut Jane Austenit eri versioissaan ja Jeevesit kuuluvat eittämättä tähän kategoriaan, tutut ja arvokkaat. Samoin The Big Bang Theory, tuo hilpeiden ääneennaurattajien tämänhetkinen kunkku. Tällä perusteella tulen varmaankin hankkimaan Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Kunhan saan aikaiseksi. Arkistoni kaipaa sitä, sen verran syvän vaikutuksen sarja viime vuonna minuun teki.

Joskus ostan boksin ennen kuin sarja televisioidaan Suomessa. Tätä sovelletaan varmoihin tapauksiin, yleensä BBC:n pukudraamoihin, paitsi jos ne perustuvat Dickensin kirjoihin (Charles Dickens ei vain ole mun juttuni).

Toinen syyni ostella sarjoja on tutustua niihin, kun esitys on telkkarissa mennyt sivu suun ja kiinnostunkin jutusta myöhemmin. Nyt ollaan jo hatarammilla vesillä, näistä ei aina tiedä mitä saa. Toisaalta, ostamatta jää koko juttu kokematta, ellei käy niin epätodennäköisesti että sarja uusitaan joskus säälliseen aikaan telkkarissa ja satun vielä hoksaamaan sen ajoissa. Yleensä näin ei käy. Tässä tapauksessa alkaa hinta jo vaikuttaa: paljonko olen valmis investoimaan sikaan säkissä? Parikymppinen menee vielä kohtuu kevyesti, mutta entä 80 euroa? Sitä tulee jo harkittua tarkemmin. Telkkarin kautta pääsee tutustumaan makupaloihin ja voi harkita näytekappaleiden perusteella tykkääkö vai hylkääkö.

Joillekin sarjoille riittää, kun ne näkee kertaalleen telkasta. Pidin hirmuisesti sarjoista 6 Feet Under ja Weeds, mutta en tunne tarvetta täyttää devarihyllyäni niillä. Kertakatsominen riittää.

The Wire jäi aikanaan katsomatta, sillä en noin lähtökohtaisesti ole hirveän innostunut iänikuisista poliisisarjoista tai huumejutuista. Toisaalta kaihertaa kun järjestään kaikki arviot sarjasta ylistävät sitä parhaaksi ikinä. Vaikka epäilenkin , ettei omalla henkilökohtaisella skaalallani löydy Mad Menin voittanutta ihan helposti, niin kai sitä nyt haastaja pitäisi tuntea? Harmi ettei tullut katsottua yhden ainutta jaksoa tätä telkusta aikoinaan. Laadukasta tv-draamaa ei voi maailmassa olla liikaa kaikkien näiden idols-talent-suurinpudottaja-tositeeveehömpötysten keskellä. Miksi ei tutustuisi tähänkin?

HelMetin mukaan kirjastossa on yksi kappale ensimmäisen tuotantokauden devareita kierrossa. Varauksia on 48 kappaletta. Koko tuotannon sisältävä boksi amazonissa maksaa sen 80 euroa.

Ostaako vai ei? Tätä mietitään vielä.

Elokuvan kätketty kieli

Pidän elokuvista. Löydän niistä myös mielestäni kohtuullisen helposti erilaisia tasoja ja kerrostumia suoran ja epäsuoran kerronnan polveilevassa maastossa, mutta oikeiden taiteentulkitsijoiden ajatuksenjuoksuihin en aina yllä ja tyydyn vain monttu auki kuuntelemaan, mitä kaikenlaisia hienoja kaaria ja asiayhteyksiä Oikeat Asiantuntijat tämän taidemuodon esityksissä näkevät. Filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižekin mainio, Teemalla uusintana pyörivä Elokuvan kätketty kieli (The Pervert’s Guide to Cinema) on tällaisen esityksen paraatiesimerkki, loputonta pulinaa siitä, mitä leffat oikeastaan kertovat alitajunnastamme ja millaisia maailmoja se kuvaakaan, pulppuavia hyppyjä Hanekesta Kieslowskiin, Hitchcockiin ja pornoelokuviin ja vähän kaikkeen siltä väliltä, iänikuisella Freudilla maustettuna. Tuota kuuntelee todella mielellään, kun on edes muutaman analysoiduista elokuvista nähnyt, mutta jos minulta ohjelman jälkeen kysyttäisiin, mistä herra oikeasti puhui ja mikähän se punainen lanka mahtoi olla, en varmasti osaisi vastata kovin tyydyttävästi, ainakaan samanlaisella palolla asioita suurella sudilla yhteen niputtaen kuin herra filosofi ja psykoanalyytikko itse.

Kiehtovaa seurattavaa tämä, kuitenkin.

Traileri

N&S, vielä kerran

I don't need Henry to explain. And I always look back.

Tästä voi olla iloa Darcyn ja Thorntonin ystäville.

Amazing Race etenee

Joukkueet ovat karsiutuneet jo viiteen. Omituista on, ettei jäljelle jääneessä porukassa tällä kertaa ole mukana juurikaan sellaisia ihokarvat pystyyn nostattavia inhokkeja, vaan melkein kaikki parit vaikuttavat enemmän tai vähemmän kehityskelpoisilta ja heidän matkansa jatkoa seuraisi mielellään pidempään. No, olisin kyllä suonut sisarusten Azarian ja Handekean saavan jatkaa vaikkapa sen tinttahääräpariskunnan (Jennifer ja Nathan) sijasta, mutta ei voi mitään.

Kroatian rannikko ON kaunis! Olen muutaman päivän siellä viettänyt ihan työn merkeissä, en tosin Dubrovnikissa vaan vähän pohjoisempana, ja voin suositella näkymiä. Välimerellistä kuin mikä.

Ohhoh, mistä tuo tupsahti

Kanavasurffaillessa yllättyy joskus iloisestikin: en ole aikaisemmin koskaan kuullutkaan Daniel Handlerin kirjoista, en Surkeiden sattumusten sarjasta, en Baudelairin sisaruksista, en mistään. Ja sitten nenän eteen tupsahtaa rikkaasti kuvattu elokuva Lemony Snicketin surkeiden sattumuksien sarja, jossa tätä maailmaa värittävät mm. Meryl Streep, Jim Carrey, Harry Pottereista ja erinäisistä Dickens -dramatisoinneista tuttu Timothy Spall ja monet muut tutut naamat. Taidan olla tyystin pussissa kasvatettu, sillä ei näin suurta elokuvaa tehdä lastenkirjoista ilman laajaa suosiota. Elokuvan maisemat olivat kuin suoraan Tim Burtonin leffoista, ja lasten tarina oudon kiehtova sekoitus tummia sävyjä ja huumoria. En katsonut koko elokuvaa vielä loppuun, mutta kiinnostavalta näytti. Etenkin se puremiseen erikoistunut vauva, Sunny, oli aivan mahtava hahmo.

Taidanpa lampsia kirjastossa lastenosastolle ja ahmaista muutaman kirjallisenkin näytteen tästä mielenkiintoisesta fantasiakakusta. Pikaisesti luettujen nettiarvioiden mukaan leffa ei tee kirjoille oikeutta, vaikka noin irrallisena eksemplaarina ihan viihdyttävä paketti onkin.

Tässä trailer.

North & South, neljäs

Fanit eivät tarvinne muistutusta, mutta pakko kertoa kuitenkin, että se ihana viimeinen osa sarjasta tulee tänään Teemalta. Saanpahan ainakin aasinsillan näiden klippien postaamiseen: Sarjan musiikki on kaunista ja sopii sarjan surulliseen pohjasävyyn todella hyvin. Soundtrackiä ei ole koskaan julkaistu, mutta netissä seilaa erilaisia versioita musiikkinäytteistä ja joku on ne youtubeenkin ladannut.

Tässä pääteemaa:


Ja tämäniltaisessa jaksossa kuulemme tämän herkän kappaleen, joka tuo konkareille välittömästi hymyn huulille ja nostaa ihokarvat pystyyn: