Lissu edestä, Lissu takaa

Katsoin melkein putkeen kaksi Cate Blanchettin tähdittämää, Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth ensimmäisestä kertovaa elokuvaa, Elizabeth (1998) ja Elizabeth: The Golden Years (2007). Välittömästi tuli mieleen myös ne pari varsin tuoretta brittipohjaissta tv-elokuvaakin täsmälleen samasta aiheesta, BBC:n The Virgin Queen ja Chanel 4:n ja HBO:n tekemä Elizabeth I vuodelta 2005.

On siinä myllynkivikauluspotretteja kerrakseen. Ei ollut ihme, että nimet Norfolk, Walsingham, Dudley ja Raleigh kuullostivat kovin, kovin tutuilta, vaikken ole Elizabeth I:n historiaan juuri kummoisesti perehtynyt noin muuten.

Cate oli elokuvissa kuninkaallinen, kuinkas muuten, hän on aivan luonnostaan minun silmissäni Galadriel varmaan lopun ikänsä. Minusta vain molemmat elokuvat kärsivät mahtipontisesta jahnaamisesta ja oudon päättämättömästä dualismista: kerrotaanko naisesta vai kuningattaresta? Jotenkin nämä kaksi eivät tahdo nivoutua näissä Kapurin elokuvissa yhteen, vaan tuloksena on leikekirja kohtauksia, joissa Lissu on joko vähän yksiulotteinen ihastunut hupakko tai oppikirjan mukainen mahtava kuningatar. Jotta hitaimmatkin tajuaisivat mahtipontisten kohtausten vaikuttavuuden, on ne varmuuden vuoksi hidastettu ja lisätty taustamusiikin volyymia. Haaaukotus...

Muistelen, että tämä dramaattisten aikojen kuningattaren ja kruunun alla olevan naisen dynamiikka olisi hallittu paljon paremmin ja mielenkiintoisemmin sekä Helen Mirrenin että Anne Marie Duffin tähdittämissä pätkissä. Elizabethin hallintokausi oli poliittisesti varsin dramaattista aikaa kaikkine monimutkaisine juonitteluineen, petturuuksineen ja valtataisteluineen. Saa vähän töitäkin tehdä, että tästä perustarinasta saa aivan mitäänsanomattoman tekeleen aikaiseksi. Kun molemmat kuningattaret vielä tekivät hyvän roolityön, etenkin ihana, voimakas Helen Mirren, olivat nämä paketit ihan mallikasta katsottavaa. En muista tylsistyneeni niiden parissa ollenkaan niin pahasti kuin näiden elokuvien, vaikka Cate teki parhaansa.

Yhdessä asiassa leffat voittavat nämä TV-elokuvat: miehet ovat paljon komeampia. James Frain, Vincent Cassel, Joseph Fiennes, Christopher Eccleston ja Clive Owen. Keskinkertaistakin huttua katsoo ihan mielellään tämmöisillä ornamenteilla koristeltuna. Ei sillä, etteikö Jeremy Irons tai Tom Hardy olisi varsin karismaattisia hekin, mutta joskus massa jyrää.

Jos muuten tiedätte siedettäviä Clive Owenin tähdittämiä leffoja, niin vinkkejä otetaan vastaan. Kovin usein tuo tuntuu esiintyvän sellaisissa pyssynheilutukseen ja väkivaltamäiskeeseen keskittyvissä melskeissä, joita ei ainakaan jaksa. En voi uskoa, että Gosford Park on ainoa hyvä leffa, jossa noita hymykuoppia voi ihailla. Yes, I'm that shallow.

Go watch TV

Kuten Betty sanoo lapsilleen joka ikisessä jaksossa.


Joopa. Monomania iskee. Ajattelin tätä blogia aloittaessani, että raapustelen tänne höpinöitä jokseenkin kaikesta mitä telkkarista katselen, mutta nyt tuntuu vähän tyhjältä: kierroksessa on lähes pelkästään Mad Men, vanhoilla ja uusilla jaksoilla. Kävisi jutut äkkiä aika yksipuolisiksi, jos pelkästään tämän vintage-mainostoimistomaailman koukeroita täällä pähkäilisin. Siispä olen heittäytynyt mykäksi joksikin aikaa ja antanut vain mennä. Ja kirjoitan nyt sittenkin siitä riivatun tupakointimainossarjasta.

Kolmatta kautta on nähty vasta 3 jaksoa, eli sarjan suuria linjoja ja alkuasetelmia vasta asetellaan. Ylipäätään sarja ei ole kärsimättömiä varten, juonikuvioita keritään hitaasti auki, ja langanpätkiä saatetaan roikottaa pitkäänkin ilmassa. Mutta sinne niitä ei jätetä, kun jokin tarina vihdoin avautuu, on sitä huikeaa seurata.

Eilisessä jaksossa -tai siis keskiviikkoisessa, mutta kuka niitä nyt keskellä yötä katsoo - näytettiin vihdoin vähän suosikkityyppini Joanin elämää avioitumisen jälkeen, samalla peilaten sitä Roger Sterlingin uuteen kierrokseen. Että millaisen elämän tämä toimistomaailman Jessica Rabbit ensimmäisellä kaudella päästi käsistään. Taitavasti miesten maailmassa heidän ehdoillaan pelaava ja laskelmoiva Joan-parka on sittenkin saanut jaossa mustan pekan, vaikka valittu siippa onkin hienolta kuullostava komea nuori lääkäri. Huojentavaa nähdä, ettei häntä aivan ole nujerrettu, mutta voi miten yksin hän on. Miesten oikkujen totettamista hymyssä suin luovien ei pääse pakoon edes kotonaan.

Peten pirteä vaimo Trudy on toinen mielenkiintoinen hahmo, vaikkakin hyvin pienessä osassa. Muita suosikkejani ovat mm. Paul ja vanha herra Cooper, josta ei aina tiedä onko hän todella ajan hermolla vai pelkästään höpsähtänyt, rikas nurkissa pyörivä jäärä. Niin ja myös Don/Dick, silloin kun hän ei tee paskamaisia temppuja.

Lueskelen hissuksiin twop-palstan jaksokeskusteluja ja yritän samalla edelleen tarkkaan varjeltua spoilereilta. Pelkään jopa lukea tulevien jaksojen otsikkoja. Kiva kuitenkin lukea muidenkin spekulointeja siitä mitä tapahtui ja miksi.

Ai niin. Tuleehan sieltä tuutista myös Kätevän Emännän uusintoja. Että se taiteilija on hieno tyyppi. Ja ne loitsut ovat edelleenkin meheviä.

Lisään vielä ihan asian vierestä: Loitsuista tuli mieleen ne pari tuntemaani suomensukuista hahmoa, jotka anglien kirjallisuudessa ovat edustaneet nimenomaan noituutta tai loitsimista: F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyn kertojan suomalainen kodinhoitaja ja Phillip Pullmanin Universumien tomu -sarjan noidat, kuningattarenaan Serafina Pekkala. Ehkä meidän kielemme kuullostaa noitumiselta anglien korvissa. Onko näitä lisää?

A single man

A single man on kaunis ja surumielinen elokuva menetyksestä. Koska ollaan 60-luvulla, menetykseen liittyy myös suuri epäoikeudenmukaisuus, sillä tämä suru on pakko kärsiä yksinäisyydessä. Kulissien takana koetut tunteet värjäävät kaiken. Välillä valo ja elämän syke pilkahtelee pintaankin, mutta surumielisyys ei koskaan täysin kaikkoa Colin Firthin hienosti näyttelemän Georgen kasvoilta.

Erityisesti alku oli vaikuttava, Georgen kivulias herääminen todellisuuteen ja pukeutuminen rooliin, jota kaikki odottavat. Kaikessa oli mietittyä visuaalisuutta, mm. Georgen talon arkkitehtuuri naapureiden perhekoteihin verrattuna. Vaateharjat. Tavaroiden asettelu pöydillä. Auton parkkeeraus säntillisesti ruutuun. On helppo uskoa, että esikoisohjaaja Tom Ford on muotitaiteilija.

Hieno elokuva, jolla ei ehkä ole eläytymistä suurempaa sanomaa, mutta kovin kaunis se on.