Taistelukala

Katsoin telkusta hiljattain myös toisen 80-luvun teinileffan, Taistelukalan vuodelta 1983. Tätä elokuvaa en muistaakseni ole nähnyt aikaisemmin, mutta visuaalisia muistikuvia tästä kyllä on: mustavalkoinen kuva Mickey Rourkesta moottoripyörän selässä, tai värilliset kalat akvaariossa. Kovin ovat tuttuja.

Kirjan luin kyllä, samaan aikaan kun innostuin muustakin S.E. Hintonin tuotannosta, Me kolme ja jengi etunenässä. En muista siitä kyllä paljoakaan, ja leffan nähtyäni tuntuu, että ehkä tuokin pitäisi kerrata uudelleen, jotta tajuasi tarinan toisenkin puolen. Francis Ford Coppolan (jep, sama mies The Outsiders -leffan takana) Rumble Fish kun kertoo tarinan vähän taiteellisemmalla vaihteella.  Traileri antaa viitteitä sävystä. (Linkki)



Taistelukalassa on paljon samoja elementtejä kuin Me kolme ja jengissä: avuttomat, poissaolevat vanhemmat, palvottu isoveli, kaveriporukka, katujen hallinta. Naishahmojen olemattomuus ja välineellisyys. Mutta siinä missä Outsiders kuvasi enemmän kaverilaumaa, Taistelukala on kahden veljeksen tarina. Rusty James (Matt Dillon) on aina elänyt veljensä Motorcycle Boyn (Mickey Rourke) varjossa. Oppiiko hän seisomaan omilla jaloillaan? Mitä siihen vaaditaan?

Näyttelijäkaartissa löytyy: Loistoroolin tekevän Rourken lisäksi mukana ovat mm. Dennis Hopper, Diane Lane, Nicholas Cage jonka hiukset hulmuavat ja Lawrence Fishburne ,jonka kohdalla piti miettiä hävettävän pitkään, mistä ihmeestä hän on tuttu.  Nuoria, niin nuoria kaikki. Kavalkadi ei ole aivan yhtä ylitsevuotavainen katselmus kuin The Outsidersissä, mutta hienoa työtähän nämä tekevät. Ja Mickey Rourke ON Motorcycle Boy.

Leffasta jäi mieleen pitkäksi aikaa muutamia kohtauksia, sitä jäi pureksimaan niiden tarkoitusta. Esimerkiksi poikien isän selitys isoveljen olemuksesta "accute perception". Yhtenä hetkenä sitä kuvittelee tajuavansa, mitä isä tällä tarkoitti, toisena jatkaa ihmettelyä. Ja sitä, miksi ylipäänsä ihmettelee. Ja ajattelee taas että ei helkkari, pitää taas lukea se kirja, jotta tajuaisi oikeasti.

Kuten vähän muissakin vanhemmissa elokuvissa, tässäkin tempo on paljon nykyisiä hitaampaa. Mutta välillä tässä tulee mieleen, että fiilistely on jäänyt päälle ihan vain taiteellisen vaikutelman takia. Tai sitten se pohjimmiltaan kuvaa jotain samanlaista miehuuden mysteeriä, kuin vaikka joissakin kanonisoiduissa länkkäreissä (hyvät pahat ja rumat, huuliharppukostaja), joiden hienoudet  ovat jääneet minulta omakohtaisesti ymmärtämättä. Eli aina en kellunut saman aallon harjalla kuin kertojat.

Taistelukalaa katsoessa minulle tuli vahvasti mieleen Apocalypse Now, varsinkin Motorcycle Boyn hahmosta. Ja tämä ennen kuin tajusin että ohjaaja on sama. Jep, en ole aina aivan savvy näissä asioissa. Enimmäkseen elokuvan unenomaisuus toimi, mutta välillä sitä mietti, ollaanko tässä nyt liikaakin taiteellisia ihan vain taiteellisen vaikutelman vuoksi, eikä siksi, että tarinan kerronta sitä vaatii.

Olen iloinen, että yleissivistystäni on nyt laajennettu tälläkin klassikolla. Nuori Mickey Rourke on nähtävä. Mutta jos nuoruuselokuvien kertausta miettii, katsoisin ehkä sittenkin mieluummin The Outsidersin. Tai jonkin John Hughes -leffan samalta vuosikymmeneltä.

Teinimuisteloita, Pretty In Pink

Tässä taannoin katselin kevään leffatelevisioinneista pari 80-luvun teinileffaklassikkoa.  Toisen niistä olin nähnytkin aikaisemmin, kuten varmaan ihan kuka tahansa 80-luvulla teini-ikäänsä kärsinyt länsimainen ihmislapsi, toista en, vaikka tunnistin leffan klassikkoaseman ja kirjakin oli tuttu.

Ensin Pretty in Pink, legendaarisen teinileffagurun John Hughesin kirjoittama menestyselokuva ihanan Molly Ringwaldin kulta-ajalta, jossa teinin kannalta tärkeää oli kaikki: soundtrack, vaatteet, näyttelijät (silloinen ihastus Andrew McCarthy ja James Spader, joka on tässä leffassa limanuljaska), autot, vaatteet, ihan kaikki. Molly oli tuolloin kaikkien mielestä ihaninta mitä saattoi olla, jopa noin muuten 80-luvulla pop-elämysten mukaan eri maailmassa elänyt mieheni muistaa, että Mollyssa vain oli jotain täysin vastustamattoman suloista. Nykyään ei aivan tavoita samaa fiilistä, mutta Mollyn elokuvista tulee kyllä vahvasti oma nuoruus mieleen.  Leffan tarina on melko tavanomainen rikkaiden ja suosittujen (mm. Spaderin komea lurjus Steff ja Andrewn hiukan viksumpi kaverinsa Blane) ja köyhien persoonallisuuksien (Mollyn Andie ja lapsuudenystävänsä suupaltti Duckie) välisen kuilun ja sen ylityksen kuvaus, kliseineen kaikkineen.  Teini-ihastuksen syntyä kuvataan niin kuin sen muistan, syntyy vähästä, väärin perustein ja on hölmön tuntuista, mutta tunne on ah niin aitoa. Treffit menevät syteen siihen saakka, kunnes päästään pussailun makuun. Lopussa leikitään triangelidraamaa, Andien pitää tehdä valinta kahden pojan, Blanen ja Duckien välillä. Teininä ratkaisu oli minusta ilmeinen ja ainoa oikea, mutta nyt huomaan mieleni muuttuneen: se toinen osoitti kaiken aikaa teoillaan arvostavansa Andieta omana itsenään, kun taas toinen vain väitti tuntevansa jotakin, mitä teot eivät vahvistaneet oikeastaan koskaan.

Luin myöhemmin, että elokuvan loppu oli kuvattu uudestaan koeyleisöltä saadun palautteen takia ja ratkaisu oli muutettu John Hughesin suruksi. Kah, aina oppii jotain uutta.

Elokuva tuntui suloisen hailukan keskinkertaiselta, mutta muistojen takia sille antoi aika paljon anteeksi. Jopa sen, miten Andie tärveli kaksi ihan mainiota tanssipukua omaa kasarihirvitystään varten.

Mad men loppui, odotus alkoi

Aina silloin tällöin jokin telkkarisarja menee ihon alle todella syvälle. Minulle se on tällä hetkellä Mad Men.

On kulunut viikko siitä kun katsoin Mad Menin kolmannen kauden viimeisen jakson. DVD vei voiton Nelosen hölmöistä näytösajoista. Neljännen kauden odotus on alkanut, ja taas ihmettelen miten sitä pysyy nahoissaan siihen saakka. Miten voi elää ilman? Jakso Shut the door, have a seat jätti aivan tavattoman raikkaan jälkimaun koko kauteen, sitä vain täytyy saada tietää miten juttu jatkuu.

Kolmas kausi taisi noin kokonaisuutena olla aika hajanainen. Alku oli taas hidasta, mutta loppua kohden lyötiin lekaa isommastikin niin moneen kertaan. Jotkin jaksot olivat varmasti koko sarjan parhaimmistoa, eikä viimeisten viiden joukosta oikein osaa vielä poimia suosikkiaan, niin hyviä ne olivat. Jakso Guy Walks Into an Advertising Agency jäi kyllä ikuisesti mieleen, aivan loistavaa pyöritystä. Ja Sal-parka! Puun ja kuoren välissä, kädessä huonot kortit.

Sarjalle antoi anteeksi senkin, että juonissa keskityttiin tällä kertaa niin paljon Draperien avioliittosirkukseen, että toimistoelämän dynamiikan seuraaminen, minulle se kaikkein antoisin juttu, jäi pakostakin vähemmälle. Jotenkin aavistelen, että tämä korjautuu neljännellä kaudella.

Toinen alateema, ryppy Donin ja Rogerin kaveruudessa, oli myös välillä tuskastuttavaa seurattavaa. Ainakin Rogerin legendaarista kommentointia kuultiin välillä rikollisen vähän. Mikä helpotus, kun äijät viimein pakisivat leppoisasti niiden ikuisten drinkkilasiensa ääressä.

Mutta edelleen, miten ihmeessä jaksaa odottaa jatkoa? In Treatmentinkin toisen kauden jaksot alkavat vasta heinäkuun lopulla.

Hyvästit menneen kesän viinille

Long-running TV series Last of the Summer Wine to end

Vielä virtaa ei kuulunut aktiiviseen katselulistaani, mutta aina jos tähän törmäsin katsoin pätkän loppuun ja hytkyin kuivalle huumorille ja omituiselle fiksaatiolle saada ne äijät laskemaan mäkeä ammeessa. Kuulun myös siihen sukupolveen, joka tuntee Peter Sallisin ennen kaikkea Wallacen äänenä, eikä Vielä virtaa -sarjan Norman Cleggina. Nyt tämän maailman pitkäikäsimmän sitcomin tuotanto loppuu, ja tekijäjoukko pääsee oikeasti eläkkeelle. Sarjan ensimmäiset osat näytettiin jo 1973, joten pitkään tämä porukka jaksoikin tehdä sarjaa, joka on varmasti osaltaan vaikuttanut mielikuviin englantilaisista pikkukylistä ja niiden elämänmenosta. Haikeat hyvästit tälle lempeän huumorin elämänmyönteiselle sarjalle.

http://en.wikipedia.org/wiki/Last_of_the_Summer_Wine

John Adams

HBO on ottanut oppia BBC:ltä kuinka historiallista draamaa tehdään ja miten luodaan autenttista ajankuvaa. Massiivinen ja maanläheisyydessäänkin mahtipontinen 7-osainen, 8-tuntinen sarja yhdestä Yhdysvaltojen alkutaipaleen arkkitehdeistä ja toisesta presidentistä, John Adamsista, on ainakin puitteiltaan todentuntuinen: lääketieteen taso kääntää ajoittain vatsaa, kaupungin kaoottisuus henkii uuden maailman tuoretta levottomuutta, maanviljely vaati käsivoimia ja hikeä myös talon emännältä. Kun värimaailma on vielä väritetty rustiikin rusehtavaksi, on visuaaliseen kuvaan helppo uskoa: tuolta tuo itsenäisyyden huteria ensiaskeleita ottava liittoutuma näytti 1700-luvun lopulla.

John Adams on yksi USA:n perustajista, kanonisoiduista poliitikoista, joista käytetään vähän ääni väristen nimitystä Founding Fathers. Hän avusti Thomas Jeffersonia muokkaamaan itsenäisyysjulistuksen tekstiä ja puolsi pontevasti sen antamista kongressissa. Hän neuvotteli rauhansopimuksen Iso-Britannian kanssa. Sarjan perusteella hän oli älykäs, äkkipikainen, itsepäinen, kunnianhimoinen ja syvästi periaatteellinen lainmukaisuuden puolustaja, joka ei ollut erityisen vaatimaton eikä temperamenttinsa ja suorasukaisuutensa takia myöskään sovelias tyyppi diplomaatiksi.

Mutta tukenaan John Adamsilla oli viisas ja tervejärkinen vaimo Abigail, jonka tuki ja neuvot olivat uraa luovalle poliitikolle välttämättömyys. Heidän kiinteä yhteistyönsä on eräs sarjan keskipisteistä ja tarinan kantavista teemoista. Epäselväksi ei jää sekään, mitä uhrauksia perheeltä vaaditaan, kun toinen vanhemmista keskittyy politiikkaan ja untuvikkoaikojaan elävän kotimaansa palvelemiseen.

John Adamsia näyttelee Paul Giamatti, joka tunnetaan parhaiten elokuvasta Sideways, Abigail Adamsia ihana Laura Linney. Molemmat ovat rooleissaan aivan loistavia, he tekevät hahmoista juuri niin moniulotteisia kuin hyvä näyttelijä vain voi käsikirjoituksen tukemana.

Sarja on siis hyvin kuvattu, hienosti näytelty ja aihekin on tällaiselle historiasta kiinnostuneelle, mutta vähän lukeneelle ihan kiehtova. Tätä tekisi mieli ylistää yhtä suurilla sanoilla, kuin rotten tomatoesin kriitikot, mutta jokin jarruttaa. Tähän mennessä Yle on esittänyt 4 sarjan 7 jaksosta, ja hyvistä puolistaan huolimatta jaksojen aikana tulee vilkuiltua kelloa. 8-tuntinen sarja yhden ihmisen elämästä on aika massiivinen paketti, ja koska tässä käsitellään asioita, jotka ovat ymmärrykseni mukaan yhdysvaltalaisille pyhiä, eli itsenäisyysjulistuksen ja perustuslain sisältöä ja niiden luomiseen liittyviä tapahtumia, on kerronta väistämättä välillä meikäläisen näkökulmasta puuduttavan mahtipontista ja hidastakin: kongressin sisäiset ristiriidat ja niiden syyt ennen itsenäisyysjulistuksen allekirjoitusta olivat varmaankin amerikkalaiskatsojille hillittömän mielenkiintoista katsottavaa. Minulle tunti peruukkipäisten pappojen nokkapokkaa ja argumenttien viilaamista puolin ja toisin oli liikaa.

Myös huumori on niukkaa: hilpeimpiä hetkiä tähän mennessä taisi olla Adamsin pohdiskelu "kykyjään alemman tasoisten tehtävien" hyväksymisen vaikeudesta hämmentyneille kongressiedustajille juuri ennen George Washingtonin (jota sarjassa ympäröi pyhä sankaruuden sädekehä) presidentinvalaa. Adamsista tuli tuolloin Yhdysvaltojen ensimmäinen varapresidentti.

Mutta sarjaa seuraa kuitenkin mielenkiinnolla, sillä tämä on kuitenkin aika vaivaton tapa perehtyä edes vähän amerikan suuren maan perusteisiin ja käsitykseen historiastaan. En ole lukenut, enkä aiokaan lukea David McCulloughin Pulizer-palkittua kirjaa, johon sarja perustuu, mutta ainakin tähän mennessä sarja on tuntunut riittävän luotettavalta historialliseksi opetuselokuvaksi, varauksin tietysti. Olkoonkin, että pituutta tällä oppitunnilla on melkoisesti ja näkökulma on rajattu.

Eikä haittaa sekään, että tulevissa jaksoissa tullaan näkemään myös yksi suurista suosikeistani, Rufus Sewell.