Olikohan onneton yhteensattuma vai merkki ankarasta kilpailusta tuotantoyhtiöiden välillä, että sekä BBC:n uusintaversio Upstairs Downstairs -ikivihreästä että ITV:n Downton Abbey näkivät päivänvalon viime vuonna. Jopa molempien alkutekstejä kuvitetaan samoilla teemoilla, mm. kristallikruunun tomuttamisella! Juonitasolla yhdisti ainakin herrasneidon ja autonkuljettajan vispilänkauppa. Sattumaa? Halusiko PBS:n supertuottaja Rebecca Eaton, jolla on sormensa pelissä molempien taustalla, ehdoin tahdoin kilpailuttaa tuotoksiaan keskenään tällä tavoin? Sehän tiedetään kumpi näistä veti lopulta pidemmän korren. Downton Abbey oli valtaisan suosittu, BBC:n siistimpi tuotos ei niinkään. Downton Abbeyn nielaisin itse täysin, mutta nyt on tuo toinenkin nähty ja pitäähän siitäkin sanoa jotakin.
Ihan alkuun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan nähnyt sitä alkuperäistä, mustavalkoista ikivihreää sarjaa yhtä tai kahta jaksoa enempää. En siis voi verrata uusintatuotostakaan tähän, vaan pitää sitä itsenäisenä tuotoksena, jolla on juuret.
Vanhan sarjan keskiö, eli osoitteessa 165 Eaton Place oleva hulppea asunto saa 30-luvulla uudet asukkaat. Aristokraattinen pari muuttaa ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa, ja tarvitsee tietysti perusteellisen remontin lisäksi tukun palvelusväkeä saadakseen talonsa asuttavaan kuntoon. Kaupanpäällisenä ovesta astuu herran äiti, joka päättää hänkin asettua taloksi. Rouvan villihkö pikkusisko tuodaan landelta Walesista kasvamaan ja oppimaan hienon neidin käytöstapoja. Ja näillä eväillä lähdetään tanssahtelemaan BBC:n pukudraamakaavoja hienostunein askelin.
Ensimmäisessä jaksossa opimme, miten palveluskunta kootaan, ei sanota ei anopille, ja kuinka päästään sivistyneesti eroon ei-toivotusta vieraasta. Toinen jakso tuo mukanaan vähän ajalle tyypillisiä poliittisia tummia sävyjä ja skandalöösin luokkarajat ylittävän romanssin. Kolmas jakso vie yksityisen ja yhteisen poliittiseen yhteentörmäykseen, talonsisäiseen vallanjakoon, ja ammoisten perhesalaisuuksien jäljille.
Noin päällisin puolin Kahden kerroksen väkeä vaikuttaa leikkivän täsmälleen samanlaisilla leluilla kuin muutkin luokkajaosta kertovat kamarikertomukset. Tämä on siisti, huolella tuotettu, hyvin kirjoitettu ja näytelty epookki, josta ei voi sanoa oikeastaan mitään pahaa. Se tekee lajissaan kaiken aika hyvin. Mutta ymmärrän täysin, miksi tästä ei tullut samanlaista menestystä kuin Downton Abbey. Tämä ei mene ihon alle. Verevä draama puuttuu, tämä pysyy sillä hienostuneen älyllisellä tasolla, johon on vaikea kiintyä tunteella.
Kivaa ja mukavaa katsottavaa meille, jotka viihdymme lajityypin parissa, mutta ei tämän juonikuvioita muistele jälkikäteen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti