Kahden kerroksen väkeä vol. 2

Olikohan onneton yhteensattuma vai merkki ankarasta kilpailusta tuotantoyhtiöiden välillä, että sekä BBC:n uusintaversio Upstairs Downstairs -ikivihreästä että ITV:n Downton Abbey näkivät päivänvalon viime vuonna. Jopa molempien alkutekstejä kuvitetaan samoilla teemoilla, mm. kristallikruunun tomuttamisella! Juonitasolla yhdisti ainakin herrasneidon ja autonkuljettajan vispilänkauppa. Sattumaa? Halusiko PBS:n supertuottaja Rebecca Eaton, jolla on sormensa pelissä molempien taustalla, ehdoin tahdoin kilpailuttaa tuotoksiaan keskenään tällä tavoin? Sehän tiedetään kumpi näistä veti lopulta pidemmän korren. Downton Abbey oli valtaisan suosittu, BBC:n siistimpi tuotos ei niinkään. Downton Abbeyn nielaisin itse täysin, mutta nyt on tuo toinenkin nähty ja pitäähän siitäkin sanoa jotakin.

Ihan alkuun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan nähnyt sitä alkuperäistä, mustavalkoista ikivihreää sarjaa yhtä tai kahta jaksoa enempää. En siis voi verrata uusintatuotostakaan tähän, vaan pitää sitä itsenäisenä tuotoksena, jolla on juuret.

Vanhan sarjan keskiö, eli osoitteessa 165 Eaton Place oleva hulppea asunto saa 30-luvulla uudet asukkaat. Aristokraattinen pari muuttaa ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa, ja tarvitsee tietysti perusteellisen remontin lisäksi tukun palvelusväkeä saadakseen talonsa asuttavaan kuntoon. Kaupanpäällisenä ovesta astuu herran äiti, joka päättää hänkin asettua taloksi. Rouvan villihkö pikkusisko tuodaan landelta Walesista kasvamaan ja oppimaan hienon neidin käytöstapoja. Ja näillä eväillä lähdetään tanssahtelemaan BBC:n pukudraamakaavoja hienostunein askelin.

Ensimmäisessä jaksossa opimme, miten palveluskunta kootaan, ei sanota ei anopille, ja kuinka päästään sivistyneesti eroon ei-toivotusta vieraasta. Toinen jakso tuo mukanaan vähän ajalle tyypillisiä poliittisia tummia sävyjä ja skandalöösin luokkarajat ylittävän romanssin. Kolmas jakso vie yksityisen ja yhteisen poliittiseen yhteentörmäykseen, talonsisäiseen vallanjakoon, ja ammoisten perhesalaisuuksien jäljille.

Noin päällisin puolin Kahden kerroksen väkeä vaikuttaa leikkivän täsmälleen samanlaisilla leluilla kuin muutkin luokkajaosta kertovat kamarikertomukset. Tämä on siisti, huolella tuotettu, hyvin kirjoitettu ja näytelty epookki, josta ei voi sanoa oikeastaan mitään pahaa. Se tekee lajissaan kaiken aika hyvin. Mutta ymmärrän täysin, miksi tästä ei tullut samanlaista menestystä kuin Downton Abbey. Tämä ei mene ihon alle. Verevä draama puuttuu, tämä pysyy sillä hienostuneen älyllisellä tasolla, johon on vaikea kiintyä tunteella.

Kivaa ja mukavaa katsottavaa meille, jotka viihdymme lajityypin parissa, mutta ei tämän juonikuvioita muistele jälkikäteen.

Downton Abbey, joulua odotellessa

Yle aikoo ilmeisesti tehdä varsin viisaasti ja näyttää joulun erikoisjakson samaan syssyyn heti toisen kauden jälkeen. Eipähän tarvitse kotikatsomon kärsiä samoja vierotusoireiden tuskia kuin niiden meidän, jotka nyt laskevat öitä joulupäivän iltaan, jolloin joulujakso hiljentää väen telkkarin eteen Englannissa paikallista aikaa klo 21. Toinen kausi jätti ison nälän...

Jakson lehdistönäytäntö oli eilen 13.12., joten nyt odotetaan sydän syrjällään tiedotusvälineiltä valuvia spoilereita. Toisen kauden jaksojen käänteet julkaistiin aika surutta brittilehdistössä etukäteen, mutta joulujakson osalta suut ovat ainakin toistaiseksi pysyneet supussa. Mutta aikaa on vielä yli viikko.

En malta odottaa. Ja tuskin nukun paljoakaan Tapaninpäivän vastaisena yönä.

Teaser Trailerkin on jo nähnyt valon englannin televisiossa. Oi miten innostava se on, kaikessa lyhyydessään.  Täällä YT. En nyt upota sitä blogiin, ettei spoilaamattomien untuvikkojen kiusaus kävisi liian suureksi.

Anno 1790

 

Tämän syksyinen iloinen yllätys on ollut SVT:n historiallinen murhasarja Anno 1790 (YLEn sivut). Kiinnostuin tästä nähtyäni sattumalta trailerin telkkarissa ja vaikka tappajanmetsästys ei ole minun juttuni, oli sarjan kuvauksessa, siis visuaalisessa ilmeessä jotain hyvin vetoavaa. Ja onhan pohjoismainen pukudraama verrattain harvinaista herkkua, pitäähän sitä edes maistella aina kun tarjontaa on.

Sarja alkaa Kustaa III sodasta, jonka loppuvaiheissa välskäri Johan Gustav Dåådh tutustuu Simon Freundiin, ja hänen kauttaan sodan loputtua Tukholman poliisimestari Wahlstedtiin. Käy niin, että tiedeopintojensa jatkoa haikaileva, uudistuksellisia valistuksen vapausajatuksia kannattava Dåådh jääkin Tukholmaan korttelipoliisiksi ratkomaan rikoksia konservatiivisen ja kuningasmielisen Wahlstedtin alaisuuteen, jumalinen juoppo kotiopettaja Freund kämppiksenä ja jonkinlaisena apurina. Olikohan Wahlstedtin kauniilla rouvalla osuutta Dåådhin päätökseen jäädä?

Kymmenjaksoisesta sarjasta on nyt nähty 6 jaksoa. Jokaisessa selvitellään murha tai useampi, ja pidempää juonenkaarta rakennellaan Dåådhin poliittisten preferenssien, kuningasmielisen esivallan ja Ranskan vallankumousta ihannoivien, väkivaltaa kaihtamattomien kapinallisten salaliittolaisten piirileikistä, jossa Wahlstedtin kauniilla Magdalena-rouvalla on oma salaperäinen osuutensa. Dåådh tietysti rakastuu Magdalenaan, eikä tunne taida olla ihan yksipuolinenkaan, mutta molempien aseman takia suhde on mahdoton.

Kaikenlaisia keitoksia siis ilmassa. Murhien selvittely on minulle yhdentekevää, hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, näissä ei kovin monimutkaisia henkilöhahmoja (ja hahmothan minua eniten kiinnostavat) rakennella. Se mikä minut liimaa jokaviikkoisen jakson ääreen on 1700-luvun lopun tukholmalaisen elämän kuvaus suuristia yhteiskunnallisista asioista pienimpiin arkipäivän yksityiskohtiin. Kadun elämästä näytetään jokseenkin koko kirjolla, salongeista  käsityöläisten verstaisiin, köyhälistön röttelöistä bordelleihin. Elämä on raakaa mutta eloisaa, ruotsalaisesta kansankodista elämän kantavana pilarina ei ole vielä tietoakaan, ja valistusaatteen ajatukset yleisestä ihmisten tasa-arvosta suurta modernia hullutusta. Kahvikin on epäilyttävä uutuustuote, sikojen paikka kadulla, poliisi voi piiskata lapsia kuoliaaksi rangaistuksena ja pyöveli on ihan oikea ammatti. Tuo kaikki kuvaa meidänkin historiaamme 200 vuotta sitten. Miten nuori tasa-arvoon ja demokratiaan perustuva yhteiskunta onkaan!

Myös näyttelijät ovat hyviä, vaikka suurin osa hahmoista kärsiikin minun makuuni vähän turhan mustavalkoisista asetelmista. Mutta sehän on käsikirjoituksen vika, ei näyttelijöiden. Erityisesti pääkolmikko Peter Eggers, Joel Spira ja Linda Zilliacus toimii hyvin.

Sarja on tuotettu huolellisesti, tuo illuusio vanhasta Tukholmasta on vahva ja todentuntuinen. Vaatteet (tuo Dåådhin pitkä nahkatakki on ihana), sisustus, kaikki tuntuu toimivan. Onneksi meikäläiselle maulle on sen verran annettu periksi, että päähenkilöt ovat sentään välttäneet pakolliset peruukit.

Sen totesin, että sarja on parasta katsoa telkkarista eikä Areenasta: kuvausten valo-olosuhteet ovat sen verran autenttisen tuntuisia, eli usein pimeitä ja hämäriä, että kuvan laadun huonontaminen areenaa varten tekee paljon hallaa katsomisnautinnolle. Mieluummin sitä katselee tarkkaa ja kaunista kuvaa digiboksilta kuin pimeää pikselimössöä nettistreamina.

Kaihoisa romantiikanpoikanenkin on aika hellyttävästi kuvattu, lämpöä, kaipuuta ja angstia löytyy kyllä keskimääräistä poliisisarjaa tukevammin, mutta eihän tämä ensisijaisesti mikään ihmissuhdedraama toki ole. Johan ja Magdalena (meidän kaunis Linda Zilliacus) ovat kaunis pari ja onnettoman rakkauden kaiho juuri sen verran herkkää, että pienen töksähtelevän kömpelyyden antaa kyllä anteeksi. Kiva mauste minunlaiselle romantikolle. Ja vaikka angstiakin vähän on, on se kuitenkin niin pientä Downton Abbeyn vereslihaisaan raastoon verrattuna, että pidän noita lyhyitä hetkiä Dåådhin ja Fru Wahlstedtin välillä suorastaan hermolomana Maryn ja Matthewn jälkeen (Downton Abbeyn takia odotan joulua kuin pikkulapsi).