Downton Abbey 2, ensimmäinen

Mihinkäs me jäimmekään? Ensimmäinen kausi päättyi valkeisiin puutarhajuhliin, jossa Bates hyvin sharmantisti hätisteli kiinnostuneen Molesleyn Annan kimpusta, sihteeriksi haaveileva Gwen sai iloisen uutisen, O'Brien kuuli totuuden, Carsonin ongelma Thomasin kanssa ratkesi ilman suuria kohtauksia, Edith koki koston happamuuden ja Maryn sydän, se jota ei sanottu olevan olemassakaan, särkyi. Julistettiin sota. Miten käy Downtonin ja sen asukkaiden?

Puutarhajuhlista on kulunut kaksi vuotta, ollaan vuodessa 1916 ja sota on totta. Kuilu raa'an ja mutaisen taistelukenttien helvetin ja Downton Abbeyn rauhallisen elämän välillä on jyrkkä, vaikka sota-aika toki näkyy Downtoninkin elämässä. Kotirintama pyrkii löytämään keinot tukea rintamaa, mutta ero kuoleman kenttien ja Yorkshiren maalaismaisemaa koristavan herraskartanon välillä on silti käsittämätön.

 Leskikreivitär Violet osallistuu sotaan: "Help me do battle with this monstrosity".

Ajallisten harppausten lisäksi Downton Abbeyn seuraajien on totuteltava siihen, että iso osa perheen elämästä tapahtuu kameran ulkopuolella. Emme tiedä heidän vilkkaasta sosiaalisesta elämästään kaupungissa, emme seuraelämän ja tanssiaisten hyörinää. Näemme kuitenkin, miten raskaasti Sybil ottaa uutiset ikätovereidensa kuolemasta, vaikka tämäkin osa hänen elämästään on meille vain huhupuhetta.

Talon tyttäristä Sybil ja Edith kokeilevat ensimmäisinä elämää kartanonneidon roolin ulkopuolella. Edithin into ajamiseen on aika hellyttävää ja ihan viisastakin, ja Sybilin kouluttautuminen hoitajaksi sopii hyvin siihen kuvaan, minkä ensimmäisen kauden aikana saimme hänestä.

Ja jos ensimmäisellä kaudella olikin vähän epäselvää, onko Sybilin ja Bransonin välillä jotakin muutakin kuin poliittista yhteisymmärrystä, niin eipä tarvitse enää: Branson on rohkea ja itsenäinen nuori mies, ei säiky valkoisia sulkia eikä vanhoja luokkarajoja. Hän on nyt ainakin parin vuoden ajan hautonut rakkautta Sybiliä kohtaan ja päätti nyt tunnustaa sen hämmentyneelle Sybilille. Bransonia käy sääliksi, hän puhui niin rohkeasti ja rehellisesti, mutta Sybilin reaktion voi hyvin ymmärtää: myöntyminen tarkoittaisi koko hänen elämänsä ja perheensä hylkäämistä ilman paluuta. Se olisi suurempi loikka tuntemattomaan, kuin hoitajanura konsanaan hienostoneidille.

Matthew palaa kartanoon ensimmäisen kerran puutarhajuhlien jälkeen, eikä hän tule yksin.

Mitäh, miten Matthew saattoi tehdä tämän meille ja kihlata jonkun muun kuin Maryn? Lavinia Swire näyttää kyllä herttaiselta tytöltä, mutta eihän hän ole Mary. Tämä on väärin! On toki kulunut jo kaksi vuotta siitä kun Matthewn ja Maryn tiet erosivat, ja sota-aikana pikakihlaukset olivat kaiketi ihan yleisiä. Nyt tuo vastaleivottu morsian tuodaan haukkomaan henkeään Downton Abbeyn suuruudelle, jota hän ymmärrettävästi vähän arastelee. Emme oikeastaan kuule, miten Matthew ja Lavinia tapasivat vaikka tätä kysytään Lavinialta, mutta sivupuheista käy ilmi ainakin että he tapasivat Lontoossa Matthewn loman aikana, ja seuraavalla kerralla poika jo kosi ja toi tytön heti esiteltäväksi äidilleen. Ja Downtonin asukkaille. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Tällä kertaa Maryn tunteita ei tarvitse enää arvailla: hän selvästi rakastaa Matthewta yhä ja katuu epäröintiään kosintaan vastaamisessaan silloin joskus kauan sitten.  Kihlausuutinen on selvästi raskas isku, mutta Mary on selviytyjä: hän ei jää tuleen makaamaan vaan päättää saman tien edetä itse. Mutta tunteillehan ei voi mitään... Ja tuo kohtaus, jossa Mary ja Matthew näkevät toisensa ensimmäisen kerran sitten puutarhajuhlan surullisen eron, on riipaiseva. Maryn epävarma hymy katseiden kohdatessa, ja sitä välittömästi seuraava suru, kun Matthew kääntää henkeä vetäen katseensa pois. Ohi on? Varsinainen esittely sujuu jo sivistyneemmin, selviytyjän naamio on vedetty kasvoille ja nämä kaksi osaavat taas olla toisilleen ystävällisiä. Ihanan Michelle Dockeryn kasvot kertovat hienosti, miltä Marysta tuntuu.

Downton Abbeyn toinen kausi on yhtä tunteiden vuoristorataa ja tässä jaksossa Anna ja Bates näyttävät mallia, kuinka homma käy. Ensin näyttää siltä, että pilvet heidän onnensa tieltä väistyvät, pari vihdoinkin suutelee lämpimästi ja he suunnittelevat suloisesti tulevaisuuttaan pienten jalkojen tepsutuksineen kaikkineen. Ja taas menee pieleen! Turkkilainen haamu alkaa kummitella Batesin elämässä Vera-hirviövaimon muodossa ja Anna-parka itkee taas! Ja Anna on niin hyvä, voimakas ja sinnikäs, on täysin epäreilua että hänen täytyy olla onneton.

Maryn ja Matthewn hyvästely aamutuimaan asemalla oli koskettavaa katsottavaa. Kerrassaan hieno kohtaus, pidätän henkeä aina kun näen sen. Maryn tukahdutetut tunteet, pakotettu reippaus, se hellyttävä pieni lelukoira. Ja vaikka Matthew laiturilla oli hyvästelemässä ystävää eikä rakastettua, hänen huokaisunsa ja katseensa junavaunun yksinäisyydessä kertoi jostain muusta. Ainakin toiveikkaalle katsojalle, joka etsii hänestä täikammalla merkkejä tunteista Marya kohtaan.

Ainakin vaikutti siltä, että nimenomaan Marylle Matthew kykeni kertomaan edes murusia peloistaan. Hän luottaa Maryn vahvuuteen ja on tälle rehellinen. Kertoo se ainakin jonkinlaisesta läheisyydestä, kertoohan?
Heidän kohtaustensa aikana taustalla soi sama haikea tunnusmusiikki kuin ennenkin, tai oikeastaan uusi versio siitä.



Kuvat: http://downtonline.com/