Tuuttituokio

Roiskeita sohvatyynyillä väistellen

2012-02-10T16:56:00.002+02:00

Game of Thronesia olen vaihteeksi seurannut kiltisti ihan valtakunnalliselta kanavalta vain kunnon viikottaisen annoksen kerrallaan. Vaihtelua tämäkin dvd-ahmaisuihin.

Luin neljä ensimmäistä kirjaa tässä vähän aikaa sitten aika nopeaan tahtiin. Se on tietysti vaikuttanut katsomiskokemukseen, ja pääosin kyllä pelkästään positiivisella tavalla: esimerkiksi on ilo hoksata joitakin juonenkehittelyjä ja hahmojen muutosprosesseja, jotka ensimmäisessä kirjassa ovat korkeintaan kuriositeetteja, mutta joiden merkitys paljastuu vasta paaaaljon myöhemmin. Tarina on jo muutenkin niin lohduttoman laaja, että on ihan hauska kerrata ensimmäinen kirja näin visuaalisena pikakelauksena. Toisekseen tämän maailman ja sen ihmisten kuvallinen hahmottaminen tuo kyllä lisää potkua koko tarinaan, vaikka juonellisesti mutkia suoristettaisiinkin. On silti mukava erottaa vaikkapa Cleganen veljekset toisistaan alussakin tai nähdä se muurin valtaisuus.

Minusta juonen tiivistyskin toimii ihan kohtuullisesti sarjan tasolla. Olen kaikkea muuta kuin näiden kirjojen asiantuntija (tuotti suurtakin tuskaa välillä lukiessa pysyä henkilögallerian kärryillä ja muistaa heidän motiiveitaan, unohtelin tyyppien olemassaolon 1000 sivun jälkeen ja ihmettelin mikäs hyypiö se tämä tämmöinen on ja miksi minun pitäisi ikään kuin tunnistaa hänet, voi alzheimer sentään), mutta ainakin tähän mennessä tiivistelmä on ollut kohtuullisen toimiva. On edelleen aika raastavaa nähdä, miten hauras viattomuus on ja miten nopeasti se katoaa. Tai miten valta turmelee.

Ei haittaa sekään, että Tyrion Lannisterin vuorosanat ovat jo alkujaan olleet kuin luotuja käsiksen repliikeiksi. Odotan aika paljon Tyrionin ja Bronin sanailun jatkolta tämänkin suhteen.

Osasin kirjojen perusteella odottaa, että seksi esitetään aika pornoistetusti. En odottanut, että sitä olisi ollut tarpeen korostaa vielä entisestäänkin lisäilemällä panokohtauksia sinne tänne ihan vain paljaan pinnan ilosta, mutta kai joku on laskenut kuinka monta tissiparia jaksossa on oltava. Joskus näitä lisäkohtauksia tosin on käytetty myös taustoittamaan tarinaa paremmin. Whatever. Tämä kuuluu tämän kategorian shown pakollisiin mausteisiin.

Samoin kuin se Romesta tuttu graafinen väkivalta. Sitäkin on kirjassa ihan riittävästi, eikä sarjassa ole arkailtu kuvittaa tätä hyvinkin roisisti. Minusta on tullut vanhemmiten niin nynny, että nämä mäiskintäosiot "katson" silmät kiinni ja aukaisen vasta kun korinat ja hurmeenpulputus vähän vaimenevat.

Harmi että tässä alussa on lohikäärmeitä vähän niukasti mukana. Vähän säälittävästi juuri ne olivat se naula, joka oikeasti sai minut seuraamaan tätä kummallista, valtavaa piirileikkiä yhden valtaistuimen ympärillä.

Downton Abbey 2 neljäs, musikaaliversio

2012-01-25T13:47:00.003+02:00

Sometimes when I feel low
and things look blue
I wish a pal I had... say one like you
Someone within my heart to build a throne
Someone who'd never part, to call my own

If you were the only girl in the world
and I were the only boy
Nothing else would matter in the world today
We could go on loving in the same old way

A garden of Eden just made for two
With nothing to mar our joy
I would say such wonderful things to you
There would be such wonderful things to do
If you were the only girl in the world
and I were the only boy

Opinpa senkin, että tämä pieni söpö rallatus oli varsin suuri hitti sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana. Ja nyt sitä hyräilee hivenen utuinen hymy huulilla koko joukko Downton Abbeyn hypnotisoimia Mary & Matthew -faneja.

Ensin kadonneeksi julistettu Matthew ilmestyy kirjastosta muokattuun konserttisaliin kesken Maryn laulun. Maryn ilme paljastaa koko yleisölle miten paljon hevonkukkua hän tuli puhuneeksi kaikille aikaisemmin, kun vakuutteli oikealle ja vasemmalle että Matthew kuuluu menneisyyteen ja on syytä jatkaa elämää eteenpäin. Ja ellei tässä ole vielä riittävästi syitä pökertyä ihanuudesta, Matthew alkaa laulaa Maryn mukana. Siinä. Glee ja kaikki se mitä musikaalien duettoihin liitetään.

No myönnetään, ehkä se hetki oli pikkuisen yliromanttinen ja täynnä tehtailtua televisiodramatisointia, Matthewhan ehti olla hukassa ehkä viisi kokonaista minuuttia, mutta ei se kyllä estänyt minua hihkumasta ihastuksesta ääneen typerä hymy huulilla. Pitkään senkin jälkeen, kun nämä rakkaat pölvästit puhelivat kaikenlaista hölönpölyä typeristä kihlatuistaan. Huoh. Eivätkö ne ikinä opi?

Mitäs muuta jaksossa tapauhtui? Bates palasi rakkaan kovia kokeneen nahkalaukkunsa (minulla on paljon helliä ajatuksia tuota laukkua ja sen resuisuutta kohtaan) ja kepukkansa kera taas Downtoniin, ja onni Annan kanssa orastaa. Söpöläiset.

Pisteet Coralle soppajonosta ja erityisesti siitä, millaiseksi O'Brienin naama venähti kun kreivitär komensi kieroilevan kamarineitonsakin jakeluketjun jatkoksi, hah!

Sybil ei tiedä mitä Bransonillaan tekisi, ja nyt perheen terävimmät ovat jo havainneet että autonkuljettajan kanssa jutustellaan kenties muustakin kuin säästä ja ajokin aikatauluista. Kaveri vaikuttaa kyllä vähän päällekäyvältä, eikö? Jaksosta päätyi kuulemma leikkauspöydälle pätkä, jossa Branson pyysi Sybililtä anteeksi hänen työtään vähättelevää kommenttia, joten ehkä kaverille ja hänen suurille tunteilleen ja kärsivälliselle kärsimättömyydelleen pitää vielä antaa mahdollisuus.

Illan Violet-helmi: "God knows who the next heir will be. Probably a chimney sweep from Solihull!"
Vai oliko "I'm a woman, Mary, I can be as contrary as I choose!" sittenkin parempi?

DA2, toinen

2012-01-11T20:22:00.002+02:00

Tämä jakso oli teemoiltaan pienimuotoisempi kuin edellinen, mikä tuntui oikeastaan aika hyvältä. Pidän tästä jaksosta, sillä siinä valotetaan hiukan edeltäjäänsä enemmän sodan tuomia muutoksia palvelusväen elämässä ja ylipäätään saadaan vähän hengähtää suurimpien melodraamojen keskellä.

Carson-paran ilmeet olivat paljon arvoisia, kun hän kuunteli herrasväen vieraskekkerisuunnitelmia samalla kun väki talon huoltojoukoissa väheni kaiken aikaa.

Kodinhoitaja Mrs. Hughes väläyttää pari repliikkiä, jotka kilpailevat nasevuudessa leskikreivitär Violetin pisteliäiden kommenttien kanssa. Jakson riemastuttavin kohtaus on kyllä kuitenkin Violetin ja tyttärensä Rosamundin sanailu.

Pahiksethan paljastavat hiukan pehmeitäkin puoliaan. O'Brien puolusti uutta hermoherkkää miespalvelija Langia, vaikka ulkoisesta vammasta kärsineelle Batesille riitti piikkejä.Thomas oli oikeastaan aika hellyttävä ottaessaan sokeutuneen luutnantin siipensä alle, hänen särmikkyytensä syitäkin vähän avattiin.Toivoin että Thomasin ystävystymistä luutnantti Courtenayn kanssa olisi päästy näkemään tulevaisuudessa enemmänkin, sillä Thomasista tuli aivan toinen tyyppi luutnantin kanssa. Sääli, ettei tätä polkua jatkettu pidemmälle. Millaisia ihmisiä O'Brien ja Thomas olisivat, jos heillä olisi muitakin ystäviä kuin toisensa?

Luutnantti Courtenay oli sympaattinen hahmo sen lyhyen hetken kun hän ehti Clarksonin sairaalassa olla. Paitsi että hänen kauttaan valotettiin hiukan haavoittuneiden sotilaiden paluun vaikeutta ja sitä miten heidän maailmansa ja tulevaisuudensuunnitelmansa väistämättä muuttuivat vammautumisen myötä, tehtiin myös selväksi, mihin toipilaskoteja tarvittiin. Ja kipeästi.

Edith pääsee TET-harjoitteluun läheiselle maatilalle ja nauttii oikeista töistä ja siitä, että saa olla hyödyksi. Mutta tietysti hyvin alkanut harrastus piti mennä pilaamaan: oli ihan paikallaan kaataa hyödyttömiä luokkajakoon ja hienon naisen pukeutumiseen (työhousut, jai!) liittyviä raja-aitoja sodan takia, mutta joitakin rajoja on sentään edelleen syytä kunnioittaa. Isännän pussaaminen ei ollut aivan viisasta.

Maryn uusi valloitus käy esiteltävänä. Mikä tämä mediaparoni Sir Richard oikein on miehiään? Jälleen harmittaa hiukan, ettei Crawleyn sisarusten huvielämää Lontoossa ole näytetty meille ollenkaan, olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten Sir Richardin onnistui tehdä vaikutus Maryyn alun perin. Kävelyretken kevyt sanailu oli varmaan esimerkki heidän tavastaan flirttailla ja antoi tosiaan mielikuvan, että ehkä heillä hyvinkin voisi olla jotain yhteistä, vaikka Carlislen kiinnostus Lady Maryyn perustuukin varmaan suurelta osin sosiaalisen kiipijän prenikankeräilyyn ja tapakoulutuksen saamiseen. Mutta millainen mies flirttaa talon tyttärelle samalla kun uhkailee sen mahdollista tulevaa rouvaa?

Mary hyvästeli Carlislen asemalla ja Sir Richard kosi häntä kuin olisi tarjonnut liikesopimusta. Mikä kontrasti Maryn edellisiin jäähyväisiin rautatieasemalla. Annan ja Maryn koskettavasta keskustelusta iltapuhteiden aikana selviää, että Mary harkitsee kosintaa vakavasti, vaikka sydän kuuluu toiselle. Mutta Matthew on menetetty, Mary tekee tietoisen päätöksen olla kertomatta tunteistaan Matthewlle, kun hän tajuaa miten syvästi Lavinia tätä rakastaa. Eikä Mary halua olla Lavinian onnen tiellä. Hän antaa periksi, kätkee romantikko-Maryn syvemmälle ja ajattelee tulevaisuuttaan käytännöllisesti. Hänen asemassaan olevan naisen on mentävä naimisiin, jos haluaa jonkinlaisen turvatun aseman yhteiskunnassa. Ikäkin alkaa jo painaa. Ehkä sydänsurut on vain kestettävä ja tyydyttävä siihen mitä saa.

Shipping M/M

2012-01-08T13:19:00.001+02:00

Nämä Downton Abbeyn söpöiset pölkkypäät ovat inspiroineet lahjakkaita fanittajia ja niinpä tumlbr ja youtube ovat täynnään Matthewlle ja Marylle omistettuja fanivideoita ja grafiikkaa.

Tässä särkyneitä sydämiä hienon Adelen tahtiin.

Downton Abbey 2, ensimmäinen

2012-01-04T10:35:00.005+02:00

Mihinkäs me jäimmekään? Ensimmäinen kausi päättyi valkeisiin puutarhajuhliin, jossa Bates hyvin sharmantisti hätisteli kiinnostuneen Molesleyn Annan kimpusta, sihteeriksi haaveileva Gwen sai iloisen uutisen, O'Brien kuuli totuuden, Carsonin ongelma Thomasin kanssa ratkesi ilman suuria kohtauksia, Edith koki koston happamuuden ja Maryn sydän, se jota ei sanottu olevan olemassakaan, särkyi. Julistettiin sota. Miten käy Downtonin ja sen asukkaiden?

Puutarhajuhlista on kulunut kaksi vuotta, ollaan vuodessa 1916 ja sota on totta. Kuilu raa'an ja mutaisen taistelukenttien helvetin ja Downton Abbeyn rauhallisen elämän välillä on jyrkkä, vaikka sota-aika toki näkyy Downtoninkin elämässä. Kotirintama pyrkii löytämään keinot tukea rintamaa, mutta ero kuoleman kenttien ja Yorkshiren maalaismaisemaa koristavan herraskartanon välillä on silti käsittämätön.

Leskikreivitär Violet osallistuu sotaan: "Help me do battle with this monstrosity".

Ajallisten harppausten lisäksi Downton Abbeyn seuraajien on totuteltava siihen, että iso osa perheen elämästä tapahtuu kameran ulkopuolella. Emme tiedä heidän vilkkaasta sosiaalisesta elämästään kaupungissa, emme seuraelämän ja tanssiaisten hyörinää. Näemme kuitenkin, miten raskaasti Sybil ottaa uutiset ikätovereidensa kuolemasta, vaikka tämäkin osa hänen elämästään on meille vain huhupuhetta.

Talon tyttäristä Sybil ja Edith kokeilevat ensimmäisinä elämää kartanonneidon roolin ulkopuolella. Edithin into ajamiseen on aika hellyttävää ja ihan viisastakin, ja Sybilin kouluttautuminen hoitajaksi sopii hyvin siihen kuvaan, minkä ensimmäisen kauden aikana saimme hänestä.

Ja jos ensimmäisellä kaudella olikin vähän epäselvää, onko Sybilin ja Bransonin välillä jotakin muutakin kuin poliittista yhteisymmärrystä, niin eipä tarvitse enää: Branson on rohkea ja itsenäinen nuori mies, ei säiky valkoisia sulkia eikä vanhoja luokkarajoja. Hän on nyt ainakin parin vuoden ajan hautonut rakkautta Sybiliä kohtaan ja päätti nyt tunnustaa sen hämmentyneelle Sybilille. Bransonia käy sääliksi, hän puhui niin rohkeasti ja rehellisesti, mutta Sybilin reaktion voi hyvin ymmärtää: myöntyminen tarkoittaisi koko hänen elämänsä ja perheensä hylkäämistä ilman paluuta. Se olisi suurempi loikka tuntemattomaan, kuin hoitajanura konsanaan hienostoneidille.

Matthew palaa kartanoon ensimmäisen kerran puutarhajuhlien jälkeen, eikä hän tule yksin.

Mitäh, miten Matthew saattoi tehdä tämän meille ja kihlata jonkun muun kuin Maryn? Lavinia Swire näyttää kyllä herttaiselta tytöltä, mutta eihän hän ole Mary. Tämä on väärin! On toki kulunut jo kaksi vuotta siitä kun Matthewn ja Maryn tiet erosivat, ja sota-aikana pikakihlaukset olivat kaiketi ihan yleisiä. Nyt tuo vastaleivottu morsian tuodaan haukkomaan henkeään Downton Abbeyn suuruudelle, jota hän ymmärrettävästi vähän arastelee. Emme oikeastaan kuule, miten Matthew ja Lavinia tapasivat vaikka tätä kysytään Lavinialta, mutta sivupuheista käy ilmi ainakin että he tapasivat Lontoossa Matthewn loman aikana, ja seuraavalla kerralla poika jo kosi ja toi tytön heti esiteltäväksi äidilleen. Ja Downtonin asukkaille. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Tällä kertaa Maryn tunteita ei tarvitse enää arvailla: hän selvästi rakastaa Matthewta yhä ja katuu epäröintiään kosintaan vastaamisessaan silloin joskus kauan sitten. Kihlausuutinen on selvästi raskas isku, mutta Mary on selviytyjä: hän ei jää tuleen makaamaan vaan päättää saman tien edetä itse. Mutta tunteillehan ei voi mitään... Ja tuo kohtaus, jossa Mary ja Matthew näkevät toisensa ensimmäisen kerran sitten puutarhajuhlan surullisen eron, on riipaiseva. Maryn epävarma hymy katseiden kohdatessa, ja sitä välittömästi seuraava suru, kun Matthew kääntää henkeä vetäen katseensa pois. Ohi on? Varsinainen esittely sujuu jo sivistyneemmin, selviytyjän naamio on vedetty kasvoille ja nämä kaksi osaavat taas olla toisilleen ystävällisiä. Ihanan Michelle Dockeryn kasvot kertovat hienosti, miltä Marysta tuntuu.

Downton Abbeyn toinen kausi on yhtä tunteiden vuoristorataa ja tässä jaksossa Anna ja Bates näyttävät mallia, kuinka homma käy. Ensin näyttää siltä, että pilvet heidän onnensa tieltä väistyvät, pari vihdoinkin suutelee lämpimästi ja he suunnittelevat suloisesti tulevaisuuttaan pienten jalkojen tepsutuksineen kaikkineen. Ja taas menee pieleen! Turkkilainen haamu alkaa kummitella Batesin elämässä Vera-hirviövaimon muodossa ja Anna-parka itkee taas! Ja Anna on niin hyvä, voimakas ja sinnikäs, on täysin epäreilua että hänen täytyy olla onneton.

Maryn ja Matthewn hyvästely aamutuimaan asemalla oli koskettavaa katsottavaa. Kerrassaan hieno kohtaus, pidätän henkeä aina kun näen sen. Maryn tukahdutetut tunteet, pakotettu reippaus, se hellyttävä pieni lelukoira. Ja vaikka Matthew laiturilla oli hyvästelemässä ystävää eikä rakastettua, hänen huokaisunsa ja katseensa junavaunun yksinäisyydessä kertoi jostain muusta. Ainakin toiveikkaalle katsojalle, joka etsii hänestä täikammalla merkkejä tunteista Marya kohtaan.

Ainakin vaikutti siltä, että nimenomaan Marylle Matthew kykeni kertomaan edes murusia peloistaan. Hän luottaa Maryn vahvuuteen ja on tälle rehellinen. Kertoo se ainakin jonkinlaisesta läheisyydestä, kertoohan?
Heidän kohtaustensa aikana taustalla soi sama haikea tunnusmusiikki kuin ennenkin, tai oikeastaan uusi versio siitä.

Kuvat: http://downtonline.com/

Tulevaa odotellessa

2012-01-01T14:58:00.002+02:00

Ensi viikolla se alkaa: Downton Abbeyn toinen kausi Ylellä. Koska olen tässä syksyn aikana havainnut, että meneillään olevat sarjat kiinnostavat ja mm. vanhalle jutulleni Candlefordin postineidistä riittää edelleen lukijoita, ajattelin kommentoida DA:n jaksoja talven aikana. Ehkei aivan viikottain, mutta katsotaan miten intoa riittää. Olen jo nähnyt jaksot aikaisemmin syksyllä, mutta eiköhän tätä fanitusta riitä vielä tälle kotimaiselle kierrokselle. En spoilaa, sen lupaan! Ainakin on hauska nähdä, miten leskikreivitär Violetin herkulliset lohkaisut on käännetty.

Toinen tuleva sarja, joka kiinnostaa kovasti, on George R.R. Martinin fantasiakirjojasarjan ensimmäisen osan filmatisointi Game of Thrones. Tätä en ole vielä nuuskinut etukäteen, mutta kirjasarjaa olen kyllä lukenut. Sarjasta on kohistu paljon ja onhan tuossa suuressa saagassa aineksia vaikka mihin. Toivottavasti väkivalta ei ole aivan mieltäkääntävää, HBO on joskus verisempää kuin sietäisin (mm. Rome sisälsi kohtauksia joita en olisi välittänyt nähdä). Sarjan hahmoista löytyy mielenkiintoisia helmiä. Yksi suosikeistani on nopsajärkinen pahistelija Tyrion Lannister, ja youtube-pätkien perusteella hahmo toimii myös sarjassa. Kirjoissa Sansasta tuli minulle yllättävän mielenkiintoinen seurattava, mutta myöntää täytyy ettei hän tässä ensimmäisessä kirjassa ole välttämättä kiinnostavimmillaan. Ikuinen sivullinen Jon, paljon kärsivä Catelyn, vastentahtoinen sankari Ned. Pitäähän nuo nähdä.

Löytyypä GoT:sta myös linkki Downton Abbey:in: Jorah Mormontia näyttelee Iain Glen, joka paistattelee korkeita poskipäitään myös Downton Abbeyn saleissa mediamoguli Sir Richard Carlislena.

Kahden kerroksen väkeä vol. 2

2011-12-29T17:32:00.000+02:00

Olikohan onneton yhteensattuma vai merkki ankarasta kilpailusta tuotantoyhtiöiden välillä, että sekä BBC:n uusintaversio Upstairs Downstairs -ikivihreästä että ITV:n Downton Abbey näkivät päivänvalon viime vuonna. Jopa molempien alkutekstejä kuvitetaan samoilla teemoilla, mm. kristallikruunun tomuttamisella! Juonitasolla yhdisti ainakin herrasneidon ja autonkuljettajan vispilänkauppa. Sattumaa? Halusiko PBS:n supertuottaja Rebecca Eaton, jolla on sormensa pelissä molempien taustalla, ehdoin tahdoin kilpailuttaa tuotoksiaan keskenään tällä tavoin? Sehän tiedetään kumpi näistä veti lopulta pidemmän korren. Downton Abbey oli valtaisan suosittu, BBC:n siistimpi tuotos ei niinkään. Downton Abbeyn nielaisin itse täysin, mutta nyt on tuo toinenkin nähty ja pitäähän siitäkin sanoa jotakin.

Ihan alkuun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan nähnyt sitä alkuperäistä, mustavalkoista ikivihreää sarjaa yhtä tai kahta jaksoa enempää. En siis voi verrata uusintatuotostakaan tähän, vaan pitää sitä itsenäisenä tuotoksena, jolla on juuret.

Vanhan sarjan keskiö, eli osoitteessa 165 Eaton Place oleva hulppea asunto saa 30-luvulla uudet asukkaat. Aristokraattinen pari muuttaa ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa, ja tarvitsee tietysti perusteellisen remontin lisäksi tukun palvelusväkeä saadakseen talonsa asuttavaan kuntoon. Kaupanpäällisenä ovesta astuu herran äiti, joka päättää hänkin asettua taloksi. Rouvan villihkö pikkusisko tuodaan landelta Walesista kasvamaan ja oppimaan hienon neidin käytöstapoja. Ja näillä eväillä lähdetään tanssahtelemaan BBC:n pukudraamakaavoja hienostunein askelin.

Ensimmäisessä jaksossa opimme, miten palveluskunta kootaan, ei sanota ei anopille, ja kuinka päästään sivistyneesti eroon ei-toivotusta vieraasta. Toinen jakso tuo mukanaan vähän ajalle tyypillisiä poliittisia tummia sävyjä ja skandalöösin luokkarajat ylittävän romanssin. Kolmas jakso vie yksityisen ja yhteisen poliittiseen yhteentörmäykseen, talonsisäiseen vallanjakoon, ja ammoisten perhesalaisuuksien jäljille.

Noin päällisin puolin Kahden kerroksen väkeä vaikuttaa leikkivän täsmälleen samanlaisilla leluilla kuin muutkin luokkajaosta kertovat kamarikertomukset. Tämä on siisti, huolella tuotettu, hyvin kirjoitettu ja näytelty epookki, josta ei voi sanoa oikeastaan mitään pahaa. Se tekee lajissaan kaiken aika hyvin. Mutta ymmärrän täysin, miksi tästä ei tullut samanlaista menestystä kuin Downton Abbey. Tämä ei mene ihon alle. Verevä draama puuttuu, tämä pysyy sillä hienostuneen älyllisellä tasolla, johon on vaikea kiintyä tunteella.

Kivaa ja mukavaa katsottavaa meille, jotka viihdymme lajityypin parissa, mutta ei tämän juonikuvioita muistele jälkikäteen.

Downton Abbey, joulua odotellessa

2011-12-14T13:48:00.002+02:00

Yle aikoo ilmeisesti tehdä varsin viisaasti ja näyttää joulun erikoisjakson samaan syssyyn heti toisen kauden jälkeen. Eipähän tarvitse kotikatsomon kärsiä samoja vierotusoireiden tuskia kuin ~~niiden~~ meidän, jotka nyt laskevat öitä joulupäivän iltaan, jolloin joulujakso hiljentää väen telkkarin eteen Englannissa paikallista aikaa klo 21. Toinen kausi jätti ison nälän...

Jakson lehdistönäytäntö oli eilen 13.12., joten nyt odotetaan sydän syrjällään tiedotusvälineiltä valuvia spoilereita. Toisen kauden jaksojen käänteet julkaistiin aika surutta brittilehdistössä etukäteen, mutta joulujakson osalta suut ovat ainakin toistaiseksi pysyneet supussa. Mutta aikaa on vielä yli viikko.

En malta odottaa. Ja tuskin nukun paljoakaan Tapaninpäivän vastaisena yönä.

Teaser Trailerkin on jo nähnyt valon englannin televisiossa. Oi miten innostava se on, kaikessa lyhyydessään. Täällä YT. En nyt upota sitä blogiin, ettei spoilaamattomien untuvikkojen kiusaus kävisi liian suureksi.

Anno 1790

2011-12-01T15:02:00.004+02:00

Tämän syksyinen iloinen yllätys on ollut SVT:n historiallinen murhasarja Anno 1790 (YLEn sivut). Kiinnostuin tästä nähtyäni sattumalta trailerin telkkarissa ja vaikka tappajanmetsästys ei ole minun juttuni, oli sarjan kuvauksessa, siis visuaalisessa ilmeessä jotain hyvin vetoavaa. Ja onhan pohjoismainen pukudraama verrattain harvinaista herkkua, pitäähän sitä edes maistella aina kun tarjontaa on.

Sarja alkaa Kustaa III sodasta, jonka loppuvaiheissa välskäri Johan Gustav Dåådh tutustuu Simon Freundiin, ja hänen kauttaan sodan loputtua Tukholman poliisimestari Wahlstedtiin. Käy niin, että tiedeopintojensa jatkoa haikaileva, uudistuksellisia valistuksen vapausajatuksia kannattava Dåådh jääkin Tukholmaan korttelipoliisiksi ratkomaan rikoksia konservatiivisen ja kuningasmielisen Wahlstedtin alaisuuteen, jumalinen juoppo kotiopettaja Freund kämppiksenä ja jonkinlaisena apurina. Olikohan Wahlstedtin kauniilla rouvalla osuutta Dåådhin päätökseen jäädä?

Kymmenjaksoisesta sarjasta on nyt nähty 6 jaksoa. Jokaisessa selvitellään murha tai useampi, ja pidempää juonenkaarta rakennellaan Dåådhin poliittisten preferenssien, kuningasmielisen esivallan ja Ranskan vallankumousta ihannoivien, väkivaltaa kaihtamattomien kapinallisten salaliittolaisten piirileikistä, jossa Wahlstedtin kauniilla Magdalena-rouvalla on oma salaperäinen osuutensa. Dåådh tietysti rakastuu Magdalenaan, eikä tunne taida olla ihan yksipuolinenkaan, mutta molempien aseman takia suhde on mahdoton.

Kaikenlaisia keitoksia siis ilmassa. Murhien selvittely on minulle yhdentekevää, hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, näissä ei kovin monimutkaisia henkilöhahmoja (ja hahmothan minua eniten kiinnostavat) rakennella. Se mikä minut liimaa jokaviikkoisen jakson ääreen on 1700-luvun lopun tukholmalaisen elämän kuvaus suuristia yhteiskunnallisista asioista pienimpiin arkipäivän yksityiskohtiin. Kadun elämästä näytetään jokseenkin koko kirjolla, salongeista käsityöläisten verstaisiin, köyhälistön röttelöistä bordelleihin. Elämä on raakaa mutta eloisaa, ruotsalaisesta kansankodista elämän kantavana pilarina ei ole vielä tietoakaan, ja valistusaatteen ajatukset yleisestä ihmisten tasa-arvosta suurta modernia hullutusta. Kahvikin on epäilyttävä uutuustuote, sikojen paikka kadulla, poliisi voi piiskata lapsia kuoliaaksi rangaistuksena ja pyöveli on ihan oikea ammatti. Tuo kaikki kuvaa meidänkin historiaamme 200 vuotta sitten. Miten nuori tasa-arvoon ja demokratiaan perustuva yhteiskunta onkaan!

Myös näyttelijät ovat hyviä, vaikka suurin osa hahmoista kärsiikin minun makuuni vähän turhan mustavalkoisista asetelmista. Mutta sehän on käsikirjoituksen vika, ei näyttelijöiden. Erityisesti pääkolmikko Peter Eggers, Joel Spira ja Linda Zilliacus toimii hyvin.

Sarja on tuotettu huolellisesti, tuo illuusio vanhasta Tukholmasta on vahva ja todentuntuinen. Vaatteet (tuo Dåådhin pitkä nahkatakki on ihana), sisustus, kaikki tuntuu toimivan. Onneksi meikäläiselle maulle on sen verran annettu periksi, että päähenkilöt ovat sentään välttäneet pakolliset peruukit.

Sen totesin, että sarja on parasta katsoa telkkarista eikä Areenasta: kuvausten valo-olosuhteet ovat sen verran autenttisen tuntuisia, eli usein pimeitä ja hämäriä, että kuvan laadun huonontaminen areenaa varten tekee paljon hallaa katsomisnautinnolle. Mieluummin sitä katselee tarkkaa ja kaunista kuvaa digiboksilta kuin pimeää pikselimössöä nettistreamina.

Kaihoisa romantiikanpoikanenkin on aika hellyttävästi kuvattu, lämpöä, kaipuuta ja angstia löytyy kyllä keskimääräistä poliisisarjaa tukevammin, mutta eihän tämä ensisijaisesti mikään ihmissuhdedraama toki ole. Johan ja Magdalena (meidän kaunis Linda Zilliacus) ovat kaunis pari ja onnettoman rakkauden kaiho juuri sen verran herkkää, että pienen töksähtelevän kömpelyyden antaa kyllä anteeksi. Kiva mauste minunlaiselle romantikolle. Ja vaikka angstiakin vähän on, on se kuitenkin niin pientä Downton Abbeyn vereslihaisaan raastoon verrattuna, että pidän noita lyhyitä hetkiä Dåådhin ja Fru Wahlstedtin välillä suorastaan hermolomana Maryn ja Matthewn jälkeen (Downton Abbeyn takia odotan joulua kuin pikkulapsi).

Downton Abbey, the very opposite of nothing

2011-10-23T13:13:00.002+03:00

Yli vuoden tauko pukudraamoista. Ja kun Downton Abbeyn ensimmäinen jakson alku vyörytti liikkuvan kameran kuvaa talonväen ja palvelusväen hyörinästä, tiesin oitis että taisi tulla tilattavaa kotikatsomoon. Viikon kuluttua olinkin jo ahmaissut koko ensimmäisen kauden ja odottelin innolla toisen alkua.

Downton Abbey kiinnostaa jo pelkästään sen vuoksi, että se ei perustu mihinkään valmiiksi kaluttuun 1800-luvun tiiliskiveen, vaan Julian Fellowsin käsikirjoitus on alkuperäinen. Juonenkäänteitä ei tiedä ennakkoon, maailmankuva on sopivan modernisoitu ja näyttelijät ovat ennestään tunnettuja takuutyyppejä, Maggie Smithistä ja Hugh Bonnevillestä alkaen. Henkilöhahmojen kirjo on niin laaja että takuulla löytää lempparityyppinsä tästä joukkiosta. Kun vielä sarjan esikuva Gosford Park on yksi lempielokuvistani, joten mikä tässä nyt voisi mennä pieleen?

No ei paljon mikään, minähän upposin tähän kuin hunajapurkkiin. Lempiydyin paitsi mainioon leskikreivittäreen Violetiin, myös koppavaan mutta sisältä pehmeään Maryyn (tämmöiset sisältä pehmeät bitch-tyypit ovat parhaita) ja hänen kasvuunsa. Nokkela, lempeä ja hellää hyvyyttä pursuava Matthew. Raikkaan naivi kapinallinen Sybil ja sosialisti-ihailijansa Branson. Säälittävän unohdettu Edith-polo. Kaiken hyvyyden ja sitkeyden ruumiillistuma Anna ja hänen valittunsa Bates. Karhuherra Carson. Suuret juonittelevat ilkimykset Thomas ja O'Brien.

Ensimmäinen kausi päättyi suloiseen pettymykseen, kun pääparin kasvukivut menivät epätahdissa sekaisin eikä onnellista loppua tullutkaan, ei kenellekään. Sitäkin suloisempaa oli tietysti odottaa toisen kauden jaksoja, jotta päästään korjaamaan vääryydet ja asettamaan taas juonisolmukkeet raiteilleen. Voi teitä, Mary ja Matthew!

Vaan ei, kyllä joskus on tuskallista olla fanittaja saippuaoopperamaisten juonikuljettelujen sohjossa. Ensimmäisellä kaudella jo havaitsi, ettei käsikirjoitus tarvittaessa kaihda kliseitä tai epäuskottavia juonenmutkia. Toisella kaudella mennään näihin vielä syvemmälle, ja nyt tekee jo kipeää. Hahmoihin ja heidän tarinaansa on jo todella, TODELLA kiintynyt eikä mistään hinnasta halua olla tietämättä miten heille käy. Näyttelijöiden taso säilyy, ja jokainen epäuskottava kohtauskin on kipeän kaunis. Toisaalta fanittajan on nieltävä yksi jos toinenkin kupru juonessa, jotta sitä voi pysyä uskollisena tarinan henkilöiden seuraajana. Ja tuska lisääntyy panosten kasvaessa.

Mitä voi turhia sydänsuruja poteva faniparka tehdä? Osallistua nettiverkostojen ryhmäterapiasessioiden kimppahaliin tietysti. Katsoa tuttuja minisarjoja (North & South, austenit), joissa varma onnellinen loppu tulee vain neljän tunnin angstailun jälkeen (DA - jo 13 tunnin tuskat). Katsoa elokuvia, joiden goottinen ote on kepeä alusta loppuun (Cold Comfort Farm).

Katsoa uudelleen Hogfather, jossa ihana Michelle Dockery saa käyttää voimiaan aivan toisella tavalla ärsyttäviä tyyppejä vastaan.

Huoh. Toisen kauden jaksoja on jäljellä vielä kolme. Ynnä joulun spesiaali, kaiketi ainakin parituntinen jakso. Voi sydänparka, kestä edes siihen saakka!

Onneksi kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti:

The Wire, 1.kausi

2010-11-13T15:46:00.001+02:00

Siinä missä isot leffat ovat sisällöltään köyhtyneet, on viimeinen vuosikymmen ollut kulta-aikaa loistaville TV-sarjoille. Käsikirjoitukset ovat päässeet kehittymään ja eikä kunnianhimoisiakaan laatutavoitteita ole välttämättä oitis latistettu pinnallisen keskinkertaisiksi jokamiehenmakuisiksi, vaan on rohkeasti lähdetty tavoittelemaan erilaisiakin katsojajoukkoja.

Niinpä me töllöttäjät olemme päässeet herkuttelemaan sellaisilla laatupaketeilla kuin West Wing, Band of Brothers ja 6 Feet Under. Kun puhutaan parhaasta TV-sarjasta ikinä, mainitaan usein kolme viimevuosien kovaa, eli The Sopranos, The Wire ja Mad Men. Pidän itseäni suurena hyvän laatudraaman ystävänä, mutta syystä tai toisesta olen suureksi häpeäkseni tutustunut näistä vain Mad Meniin. Siitä tulikin nopeasti minulle se paras sarja ikinä. Koska Sopranosia ja The Wirea verrataan tasoltaan samanlaisiksi, päätin sitten tutustua näihinkin. Kukapa sitä haluaisi heittää helmeä hukkaan.

The Wire ei paperilla kuullosta ollenkaan minun jutultani. Eräs imdb:n arvostelu alkaa näin:

You want to learn something about city politics, police corruption, drug dealing or how this tapestry of city corruption is woven together then watch The Wire.

Että huumebisnekseen tutustumisen tai jonkin esikaupungin pamppujen korruptoitumisen pitäisi kiinnostaa? Taas yksi poliisisarja? Ei vielä kutitellut minun intomieltäni millään tavalla. Kaveri jatkaa:

This is truly an excellent series, with superb acting, writing, directing, and truly outstanding characters.

No tämä kuullostaa jo paremmalta. Ja kun riittävästi on kuullut kehuja, niin pakkohan tähän oli tarttua. Nyt on ensimmäinen kausi katsottu, ja hyvähän tämä on. Minulle sopi oikein hyvin katsoa tämä useampi jakso putkeen nopeaan tahtiin DVD:ltä, sillä viikottaisiin pikkuannoksiin nipistettynä olisin varmaankin jättänyt homman kesken juuri sen takia, että alun perin sarjan idea ei minua kiinnosta. Mutta koska tarina on hyvin kerrottu, minä kiinnostuin siitä väkisin ja jännäsin sitten muiden mukana, miten Danielsin johtama jämäjätkätiimi onnistuu yrityksessään saada varovainen huumepamppu Avon Barksdale jengeineen nalkkiin, samalla kaupungin korruptioon kompastellen.

Sarja keskittyy omaan rauhalliseen tahtiinsa toimintaan. Lukuisten henkilöiden taustoja käsitellään kyllä, mutta yleensä hyvin vähän, vain sen verran kuin on tarpeen, jotta ymmärrämme millä mielellä nämä poliisit työnsä ääressä puurtavat tai vastapuolella pitävät kiinni paikastaan gheton ravintoketjussa.Elämät, joita sarjassa sivutaan eivät yleensä ole kovin onnellisia, mutta ihmiset ovat selviytyjiä. Päällimmäisenä on hyvin vahva tunne autenttisuudesta, tämä on todenmakuinen kertomus huume- ja murhatutkimuksesta alueella, joka on kaukana matkaesitteiden kiiltokuvista. Tarinan kaari on pitkä ja sitä keritään kärsivällisesti mutta johdonmukaisesti auki, mikä taisi kauttaaltaan hienon näyttelijätyön ohella olla se tekijä, joka sai minut lopulta puolelleen. Ei tämä minulle kyllä mitään Mad Menin ilotulitusta ole, mutta laadukkaasti näyteltyä ja hyvin käsikirjoitettua sarjaa osaan kyllä arvostaa.

Kas vain, minäkin voin pitää näin äijämäisestä sarjasta, jossa naisten rooli on marginaalinen. Sarjassa on huumoriakin aika niukalti, mutta onneksi edes vähän, muuten voisi tuntua siltä että sarja ottaa itsensä liiankin tosissaan.

Tästä on hyvä jatkaa toiseen kauteen.

Ällistys

2010-10-26T15:33:00.004+03:00

Juu, huomasinhan minä perjantain uutisoinnit siitä, että Martin Freeman on tulevan kovan onnen Hobitti-leffan Bilbo. Hauska kaveri, muistin heti varsin nastan Hitchhiker's Guide To Galaxy -leffan, jossa Martin oli oivallinen Arthur Dent. Hänestä tulee erinomainen Bilbo, ajattelin.

Koska en seurannut The Hobbit -uutisointia kovin aktiivisesti ja olin muutenkin tavanomaisesta nettirotaatiosta väliaikaisesti ihan pihalla, missasin sen varsinaisen pommin.

http://www.theonering.net/torwp/2010/10/21/39468-meet-your-hobbit-cast/

Kun on seurannut useamman vuoden suhteellisen tuntemattoman näyttelijän urakehitystä telkkarin sivurooleista päärooleihin, ihastellut eri genrekokeilujen tuotoksia ja pitänyt sinnikkäästi peukkuja leffauran urkenemisen puolesta, on aika pöllämystyneen onnellinen hienon näyttelijän puolesta, kun jokin iso siirto onnistuu. Richard Armitage on Thorin Oakenshield, Thorin Tammikilpi meille Kersti Juvan suomennokseen tottuneille.

Hurjimmissa kuvitelmissa häntä rummutettiin Jousimies Bardin rooliin, joka olisi ollut näyttävä, joskin pienehkö sivuosa sekin, tärkeä avaus harvoille avautuvilla isojen budjettien elokuvien rooleihin pääsyyn. Mutta Thorin on jotain aivan mahtavaa, Gandalfin ohella leffan kenties suurin sivuosa. Jos leffa ikinä pääsee kirouksistaan ja saadaan valmiiksi, niin mikään indie-tason näpertely se ei tule olemaan.

Vicar of Dibleyn siippa, Cold Feetin nuljake, North & Southin ihanan synkeä sankari, huvittava Guy of Gisborne, Monet ja Spooksin tehokas Lucas North on nyt vajaa 190-senttinen kääpiö jättimäisessä elokuvassa. Tämähän voi olla alku vaikka mille. Ja vaikkei olisikaan, niin jääpähän komeanenäinen mies mieleen tuhansille fantasiafaneille pitkin maailmaa. Parrakkaana, oletan.

Of Armitage, Jackson said: "Richard is one of the most exciting and dynamic actors working on screen today and we know he is going to make an amazing Thorin Oakenshield. We cannot wait to start this adventure with him and feel very lucky that one of the most beloved characters in Middle Earth is in such good hands."

Voi miten iloiseksi tulin tästä uutisesta.

Jotain ihan muuta

2010-08-16T09:56:00.001+03:00

Tämä video on kaunis. Tämän takia välillä kaipaan yksinäisyyttä.

http://www.youtube.com/watch?v=k7X7sZzSXYs

via Jezebel

Mad Menin neljäs kausi

2010-07-29T14:28:00.002+03:00

Meitä vieroitusoireissa kiemurtelevia koetellaan vielä kateudellakin: Mad Menin neljännen kauden jaksot ovat alkaneet viikonloppuna tuolla rapakon takana. Nyt pitää vain päättää, pysyykö lujana ja välttelee spoilereita, vai antaako periksi. Minä haluan välttää spoilereita, mutta kuitenkin tietää miten Sterling-Cooper-Draper-Pricella menee. Joten katson ensimmäistä kertaa ikinä sarjaa jenkkitahtiin.

Promokuva, josta voi päätellä ainakin, ettei Cooper edelleenkään pidä kenkiä jalassa, Ken Cosgrove on pönöttää kuvassa, mutta koko Chipmunk's-jengi ei taida olla enää kuvioissa.

Jane Austen meets David Fincher

2010-07-27T09:04:00.002+03:00

Eräät ovat pitäneet hauskaa ja me saamme hihittää tulokselle.
Jane Austen's Fight Club:

Linkki: http://www.youtube.com/watch?v=r2PM0om2El8

via Jezebel

Kesä ja uusinnat

2010-07-14T12:57:00.001+03:00

Tietysti lomalla tulee katseltua enemmän nurmikkon ötökkäkanavaa tai kukkapenkin livepuutarhaohjelmaa kuin olkkarissa auringonvalolle kalpenevaa töllöä, mutta jotain tuolta tulee silti katsottua. Uusintoja lähinnä, mutta kierroksessa on sellaisiakin, joita en ole nähnyt aikaisemmin.

Rome livahti alkujaan minulta sivu suun ja nyt digittimeni koittaa paikkailla tätä aukkoa sivistyksessäni. Taitavasti tuotetulle historialliselle sarjalle pitää tietysti antaa toinen mahdollisuus. Toistaiseksi alku on ollut ihan viihdyttävää senkin lisäksi, että on kiva bongailla tuttuja näyttelijänaamoja rapakon kummaltakin puolelta. Hei, Mr. Collins! Mr. Elliot! Oho, onpas Captain Wentworth vanhentunut. ja niin edelleen. Keitos näyttää olevan täynnä aineksia monenlaiseen makuun, on seikkailua, poliittista juonittelua, ihmissuhdedraamaa, paljasta pintaa, rääsyistä rikkauksiin -kuvio, historiallista dokudraamaa. Sopassa on ehkä vähän liiaksikin emmeitä, mutta kyllä tämä kesäviihteestä käy vallan mainiosti.

Terapiassa on edelleen intensiivistä, puoli tuntia tätä on juuri sopiva annos sulateltavaksi. Viihdyn aina hyvin, kun henkilöhahmot ovat muutakin kuin kaksiulotteisia karikatyyrejä ja tässä ihmisten tarinat tulevat iholle ihanan todentuntuisina. Aivan ehdotonta eliittiä, onneksi uudetkin jaksot alkavat pian. Suosikkihahmoni ovat edelleen Alex (Blair Underwood on, ja nyt tulee minulle epätyypillinen termi, todella hot) ja Sophie, jota nuori Mia Wasikowska näyttelee aivan järjettömän hyvin.

Sitten on tämä digiboksini kovalevytilan valtaaja, ER:n ensimmäisen tuotantokauden jaksot. Nämä ovat ihania, Carter ja Green niin kovin nuoria, Bentonkin vielä opettelee jotakin, voi hyvät hyssykät miten nuorelta Clooney näyttää. En ole nähnyt näitä sitten ensiesittelyn, edelliset iltapäiväuusinnat ovat tainneet mennä sivu suun, mutta nyt tallennan nämä uskollisesti joka päivä ja ihmettelen missä välissä ehdin katsoa kaiken. Vanha ER keskittyy paljon enemmän sairaalaelämään kuin henkilökunnan ihmissuhteisiin. On todella veikeää katsoa tätä uudestaan ja miettiä, mikä tässä niin kovasti koukuttikin ihan melkein koko 15 vuoden edestä.

Taistelukala

2010-06-24T14:50:00.001+03:00

Katsoin telkusta hiljattain myös toisen 80-luvun teinileffan, Taistelukalan vuodelta 1983. Tätä elokuvaa en muistaakseni ole nähnyt aikaisemmin, mutta visuaalisia muistikuvia tästä kyllä on: mustavalkoinen kuva Mickey Rourkesta moottoripyörän selässä, tai värilliset kalat akvaariossa. Kovin ovat tuttuja.

Kirjan luin kyllä, samaan aikaan kun innostuin muustakin S.E. Hintonin tuotannosta, Me kolme ja jengi etunenässä. En muista siitä kyllä paljoakaan, ja leffan nähtyäni tuntuu, että ehkä tuokin pitäisi kerrata uudelleen, jotta tajuasi tarinan toisenkin puolen. Francis Ford Coppolan (jep, sama mies The Outsiders -leffan takana) Rumble Fish kun kertoo tarinan vähän taiteellisemmalla vaihteella. Traileri antaa viitteitä sävystä. (Linkki)

Taistelukalassa on paljon samoja elementtejä kuin Me kolme ja jengissä: avuttomat, poissaolevat vanhemmat, palvottu isoveli, kaveriporukka, katujen hallinta. Naishahmojen olemattomuus ja välineellisyys. Mutta siinä missä Outsiders kuvasi enemmän kaverilaumaa, Taistelukala on kahden veljeksen tarina. Rusty James (Matt Dillon) on aina elänyt veljensä Motorcycle Boyn (Mickey Rourke) varjossa. Oppiiko hän seisomaan omilla jaloillaan? Mitä siihen vaaditaan?

Näyttelijäkaartissa löytyy: Loistoroolin tekevän Rourken lisäksi mukana ovat mm. Dennis Hopper, Diane Lane, Nicholas Cage jonka hiukset hulmuavat ja Lawrence Fishburne ,jonka kohdalla piti miettiä hävettävän pitkään, mistä ihmeestä hän on tuttu. Nuoria, niin nuoria kaikki. Kavalkadi ei ole aivan yhtä ylitsevuotavainen katselmus kuin The Outsidersissä, mutta hienoa työtähän nämä tekevät. Ja Mickey Rourke ON Motorcycle Boy.

Leffasta jäi mieleen pitkäksi aikaa muutamia kohtauksia, sitä jäi pureksimaan niiden tarkoitusta. Esimerkiksi poikien isän selitys isoveljen olemuksesta "accute perception". Yhtenä hetkenä sitä kuvittelee tajuavansa, mitä isä tällä tarkoitti, toisena jatkaa ihmettelyä. Ja sitä, miksi ylipäänsä ihmettelee. Ja ajattelee taas että ei helkkari, pitää taas lukea se kirja, jotta tajuaisi oikeasti.

Kuten vähän muissakin vanhemmissa elokuvissa, tässäkin tempo on paljon nykyisiä hitaampaa. Mutta välillä tässä tulee mieleen, että fiilistely on jäänyt päälle ihan vain taiteellisen vaikutelman takia. Tai sitten se pohjimmiltaan kuvaa jotain samanlaista miehuuden mysteeriä, kuin vaikka joissakin kanonisoiduissa länkkäreissä (hyvät pahat ja rumat, huuliharppukostaja), joiden hienoudet ovat jääneet minulta omakohtaisesti ymmärtämättä. Eli aina en kellunut saman aallon harjalla kuin kertojat.

Taistelukalaa katsoessa minulle tuli vahvasti mieleen Apocalypse Now, varsinkin Motorcycle Boyn hahmosta. Ja tämä ennen kuin tajusin että ohjaaja on sama. Jep, en ole aina aivan savvy näissä asioissa. Enimmäkseen elokuvan unenomaisuus toimi, mutta välillä sitä mietti, ollaanko tässä nyt liikaakin taiteellisia ihan vain taiteellisen vaikutelman vuoksi, eikä siksi, että tarinan kerronta sitä vaatii.

Olen iloinen, että yleissivistystäni on nyt laajennettu tälläkin klassikolla. Nuori Mickey Rourke on nähtävä. Mutta jos nuoruuselokuvien kertausta miettii, katsoisin ehkä sittenkin mieluummin The Outsidersin. Tai jonkin John Hughes -leffan samalta vuosikymmeneltä.

Teinimuisteloita, Pretty In Pink

2010-06-22T14:58:00.000+03:00

Tässä taannoin katselin kevään leffatelevisioinneista pari 80-luvun teinileffaklassikkoa. Toisen niistä olin nähnytkin aikaisemmin, kuten varmaan ihan kuka tahansa 80-luvulla teini-ikäänsä kärsinyt länsimainen ihmislapsi, toista en, vaikka tunnistin leffan klassikkoaseman ja kirjakin oli tuttu.

Ensin Pretty in Pink, legendaarisen teinileffagurun John Hughesin kirjoittama menestyselokuva ihanan Molly Ringwaldin kulta-ajalta, jossa teinin kannalta tärkeää oli kaikki: soundtrack, vaatteet, näyttelijät (silloinen ihastus Andrew McCarthy ja James Spader, joka on tässä leffassa limanuljaska), autot, vaatteet, ihan kaikki. Molly oli tuolloin kaikkien mielestä ihaninta mitä saattoi olla, jopa noin muuten 80-luvulla pop-elämysten mukaan eri maailmassa elänyt mieheni muistaa, että Mollyssa vain oli jotain täysin vastustamattoman suloista. Nykyään ei aivan tavoita samaa fiilistä, mutta Mollyn elokuvista tulee kyllä vahvasti oma nuoruus mieleen. Leffan tarina on melko tavanomainen rikkaiden ja suosittujen (mm. Spaderin komea lurjus Steff ja Andrewn hiukan viksumpi kaverinsa Blane) ja köyhien persoonallisuuksien (Mollyn Andie ja lapsuudenystävänsä suupaltti Duckie) välisen kuilun ja sen ylityksen kuvaus, kliseineen kaikkineen. Teini-ihastuksen syntyä kuvataan niin kuin sen muistan, syntyy vähästä, väärin perustein ja on hölmön tuntuista, mutta tunne on ah niin aitoa. Treffit menevät syteen siihen saakka, kunnes päästään pussailun makuun. Lopussa leikitään triangelidraamaa, Andien pitää tehdä valinta kahden pojan, Blanen ja Duckien välillä. Teininä ratkaisu oli minusta ilmeinen ja ainoa oikea, mutta nyt huomaan mieleni muuttuneen: se toinen osoitti kaiken aikaa teoillaan arvostavansa Andieta omana itsenään, kun taas toinen vain väitti tuntevansa jotakin, mitä teot eivät vahvistaneet oikeastaan koskaan.

Luin myöhemmin, että elokuvan loppu oli kuvattu uudestaan koeyleisöltä saadun palautteen takia ja ratkaisu oli muutettu John Hughesin suruksi. Kah, aina oppii jotain uutta.

Elokuva tuntui suloisen hailukan keskinkertaiselta, mutta muistojen takia sille antoi aika paljon anteeksi. Jopa sen, miten Andie tärveli kaksi ihan mainiota tanssipukua omaa kasarihirvitystään varten.

Mad men loppui, odotus alkoi

2010-06-09T14:50:00.002+03:00

Aina silloin tällöin jokin telkkarisarja menee ihon alle todella syvälle. Minulle se on tällä hetkellä Mad Men.

On kulunut viikko siitä kun katsoin Mad Menin kolmannen kauden viimeisen jakson. DVD vei voiton Nelosen hölmöistä näytösajoista. Neljännen kauden odotus on alkanut, ja taas ihmettelen miten sitä pysyy nahoissaan siihen saakka. Miten voi elää ilman? Jakso Shut the door, have a seat jätti aivan tavattoman raikkaan jälkimaun koko kauteen, sitä vain täytyy saada tietää miten juttu jatkuu.

Kolmas kausi taisi noin kokonaisuutena olla aika hajanainen. Alku oli taas hidasta, mutta loppua kohden lyötiin lekaa isommastikin niin moneen kertaan. Jotkin jaksot olivat varmasti koko sarjan parhaimmistoa, eikä viimeisten viiden joukosta oikein osaa vielä poimia suosikkiaan, niin hyviä ne olivat. Jakso Guy Walks Into an Advertising Agency jäi kyllä ikuisesti mieleen, aivan loistavaa pyöritystä. Ja Sal-parka! Puun ja kuoren välissä, kädessä huonot kortit.

Sarjalle antoi anteeksi senkin, että juonissa keskityttiin tällä kertaa niin paljon Draperien avioliittosirkukseen, että toimistoelämän dynamiikan seuraaminen, minulle se kaikkein antoisin juttu, jäi pakostakin vähemmälle. Jotenkin aavistelen, että tämä korjautuu neljännellä kaudella.

Toinen alateema, ryppy Donin ja Rogerin kaveruudessa, oli myös välillä tuskastuttavaa seurattavaa. Ainakin Rogerin legendaarista kommentointia kuultiin välillä rikollisen vähän. Mikä helpotus, kun äijät viimein pakisivat leppoisasti niiden ikuisten drinkkilasiensa ääressä.

Mutta edelleen, miten ihmeessä jaksaa odottaa jatkoa? In Treatmentinkin toisen kauden jaksot alkavat vasta heinäkuun lopulla.

Hyvästit menneen kesän viinille

2010-06-03T13:36:00.003+03:00

Long-running TV series Last of the Summer Wine to end

Vielä virtaa ei kuulunut aktiiviseen katselulistaani, mutta aina jos tähän törmäsin katsoin pätkän loppuun ja hytkyin kuivalle huumorille ja omituiselle fiksaatiolle saada ne äijät laskemaan mäkeä ammeessa. Kuulun myös siihen sukupolveen, joka tuntee Peter Sallisin ennen kaikkea Wallacen äänenä, eikä Vielä virtaa -sarjan Norman Cleggina. Nyt tämän maailman pitkäikäsimmän sitcomin tuotanto loppuu, ja tekijäjoukko pääsee oikeasti eläkkeelle. Sarjan ensimmäiset osat näytettiin jo 1973, joten pitkään tämä porukka jaksoikin tehdä sarjaa, joka on varmasti osaltaan vaikuttanut mielikuviin englantilaisista pikkukylistä ja niiden elämänmenosta. Haikeat hyvästit tälle lempeän huumorin elämänmyönteiselle sarjalle.

http://en.wikipedia.org/wiki/Last_of_the_Summer_Wine

John Adams

2010-06-02T11:41:00.002+03:00

HBO on ottanut oppia BBC:ltä kuinka historiallista draamaa tehdään ja miten luodaan autenttista ajankuvaa. Massiivinen ja maanläheisyydessäänkin mahtipontinen 7-osainen, 8-tuntinen sarja yhdestä Yhdysvaltojen alkutaipaleen arkkitehdeistä ja toisesta presidentistä, John Adamsista, on ainakin puitteiltaan todentuntuinen: lääketieteen taso kääntää ajoittain vatsaa, kaupungin kaoottisuus henkii uuden maailman tuoretta levottomuutta, maanviljely vaati käsivoimia ja hikeä myös talon emännältä. Kun värimaailma on vielä väritetty rustiikin rusehtavaksi, on visuaaliseen kuvaan helppo uskoa: tuolta tuo itsenäisyyden huteria ensiaskeleita ottava liittoutuma näytti 1700-luvun lopulla.

John Adams on yksi USA:n perustajista, kanonisoiduista poliitikoista, joista käytetään vähän ääni väristen nimitystä Founding Fathers. Hän avusti Thomas Jeffersonia muokkaamaan itsenäisyysjulistuksen tekstiä ja puolsi pontevasti sen antamista kongressissa. Hän neuvotteli rauhansopimuksen Iso-Britannian kanssa. Sarjan perusteella hän oli älykäs, äkkipikainen, itsepäinen, kunnianhimoinen ja syvästi periaatteellinen lainmukaisuuden puolustaja, joka ei ollut erityisen vaatimaton eikä temperamenttinsa ja suorasukaisuutensa takia myöskään sovelias tyyppi diplomaatiksi.

Mutta tukenaan John Adamsilla oli viisas ja tervejärkinen vaimo Abigail, jonka tuki ja neuvot olivat uraa luovalle poliitikolle välttämättömyys. Heidän kiinteä yhteistyönsä on eräs sarjan keskipisteistä ja tarinan kantavista teemoista. Epäselväksi ei jää sekään, mitä uhrauksia perheeltä vaaditaan, kun toinen vanhemmista keskittyy politiikkaan ja untuvikkoaikojaan elävän kotimaansa palvelemiseen.

John Adamsia näyttelee Paul Giamatti, joka tunnetaan parhaiten elokuvasta Sideways, Abigail Adamsia ihana Laura Linney. Molemmat ovat rooleissaan aivan loistavia, he tekevät hahmoista juuri niin moniulotteisia kuin hyvä näyttelijä vain voi käsikirjoituksen tukemana.

Sarja on siis hyvin kuvattu, hienosti näytelty ja aihekin on tällaiselle historiasta kiinnostuneelle, mutta vähän lukeneelle ihan kiehtova. Tätä tekisi mieli ylistää yhtä suurilla sanoilla, kuin rotten tomatoesin kriitikot, mutta jokin jarruttaa. Tähän mennessä Yle on esittänyt 4 sarjan 7 jaksosta, ja hyvistä puolistaan huolimatta jaksojen aikana tulee vilkuiltua kelloa. 8-tuntinen sarja yhden ihmisen elämästä on aika massiivinen paketti, ja koska tässä käsitellään asioita, jotka ovat ymmärrykseni mukaan yhdysvaltalaisille pyhiä, eli itsenäisyysjulistuksen ja perustuslain sisältöä ja niiden luomiseen liittyviä tapahtumia, on kerronta väistämättä välillä meikäläisen näkökulmasta puuduttavan mahtipontista ja hidastakin: kongressin sisäiset ristiriidat ja niiden syyt ennen itsenäisyysjulistuksen allekirjoitusta olivat varmaankin amerikkalaiskatsojille hillittömän mielenkiintoista katsottavaa. Minulle tunti peruukkipäisten pappojen nokkapokkaa ja argumenttien viilaamista puolin ja toisin oli liikaa.

Myös huumori on niukkaa: hilpeimpiä hetkiä tähän mennessä taisi olla Adamsin pohdiskelu "kykyjään alemman tasoisten tehtävien" hyväksymisen vaikeudesta hämmentyneille kongressiedustajille juuri ennen George Washingtonin (jota sarjassa ympäröi pyhä sankaruuden sädekehä) presidentinvalaa. Adamsista tuli tuolloin Yhdysvaltojen ensimmäinen varapresidentti.

Mutta sarjaa seuraa kuitenkin mielenkiinnolla, sillä tämä on kuitenkin aika vaivaton tapa perehtyä edes vähän amerikan suuren maan perusteisiin ja käsitykseen historiastaan. En ole lukenut, enkä aiokaan lukea David McCulloughin Pulizer-palkittua kirjaa, johon sarja perustuu, mutta ainakin tähän mennessä sarja on tuntunut riittävän luotettavalta historialliseksi opetuselokuvaksi, varauksin tietysti. Olkoonkin, että pituutta tällä oppitunnilla on melkoisesti ja näkökulma on rajattu.

Eikä haittaa sekään, että tulevissa jaksoissa tullaan näkemään myös yksi suurista suosikeistani, Rufus Sewell.

Joan Holloway, olet NIIN paras

2010-05-09T15:01:00.000+03:00

"That's life. One minute you're on top of the world, next minute some secretary's running you over with a lawnmower." — Joan Holloway

Kaikesta huolimatta en usko, että Joanin aika Mad Menissa olisi päättynyt. Ei hänen tarinaansa kerta kaikkiaan voi jättää näin kesken. Ei näin komean jakson jälkeen.

Lissu edestä, Lissu takaa

2010-04-22T12:14:00.003+03:00

Katsoin melkein putkeen kaksi Cate Blanchettin tähdittämää, Shekhar Kapurin ohjaamaa Elizabeth ensimmäisestä kertovaa elokuvaa, Elizabeth (1998) ja Elizabeth: The Golden Years (2007). Välittömästi tuli mieleen myös ne pari varsin tuoretta brittipohjaissta tv-elokuvaakin täsmälleen samasta aiheesta, BBC:n The Virgin Queen ja Chanel 4:n ja HBO:n tekemä Elizabeth I vuodelta 2005.

On siinä myllynkivikauluspotretteja kerrakseen. Ei ollut ihme, että nimet Norfolk, Walsingham, Dudley ja Raleigh kuullostivat kovin, kovin tutuilta, vaikken ole Elizabeth I:n historiaan juuri kummoisesti perehtynyt noin muuten.

Cate oli elokuvissa kuninkaallinen, kuinkas muuten, hän on aivan luonnostaan minun silmissäni Galadriel varmaan lopun ikänsä. Minusta vain molemmat elokuvat kärsivät mahtipontisesta jahnaamisesta ja oudon päättämättömästä dualismista: kerrotaanko naisesta vai kuningattaresta? Jotenkin nämä kaksi eivät tahdo nivoutua näissä Kapurin elokuvissa yhteen, vaan tuloksena on leikekirja kohtauksia, joissa Lissu on joko vähän yksiulotteinen ihastunut hupakko tai oppikirjan mukainen mahtava kuningatar. Jotta hitaimmatkin tajuaisivat mahtipontisten kohtausten vaikuttavuuden, on ne varmuuden vuoksi hidastettu ja lisätty taustamusiikin volyymia. Haaaukotus...

Muistelen, että tämä dramaattisten aikojen kuningattaren ja kruunun alla olevan naisen dynamiikka olisi hallittu paljon paremmin ja mielenkiintoisemmin sekä Helen Mirrenin että Anne Marie Duffin tähdittämissä pätkissä. Elizabethin hallintokausi oli poliittisesti varsin dramaattista aikaa kaikkine monimutkaisine juonitteluineen, petturuuksineen ja valtataisteluineen. Saa vähän töitäkin tehdä, että tästä perustarinasta saa aivan mitäänsanomattoman tekeleen aikaiseksi. Kun molemmat kuningattaret vielä tekivät hyvän roolityön, etenkin ihana, voimakas Helen Mirren, olivat nämä paketit ihan mallikasta katsottavaa. En muista tylsistyneeni niiden parissa ollenkaan niin pahasti kuin näiden elokuvien, vaikka Cate teki parhaansa.

Yhdessä asiassa leffat voittavat nämä TV-elokuvat: miehet ovat paljon komeampia. James Frain, Vincent Cassel, Joseph Fiennes, Christopher Eccleston ja Clive Owen. Keskinkertaistakin huttua katsoo ihan mielellään tämmöisillä ornamenteilla koristeltuna. Ei sillä, etteikö Jeremy Irons tai Tom Hardy olisi varsin karismaattisia hekin, mutta joskus massa jyrää.

Jos muuten tiedätte siedettäviä Clive Owenin tähdittämiä leffoja, niin vinkkejä otetaan vastaan. Kovin usein tuo tuntuu esiintyvän sellaisissa pyssynheilutukseen ja väkivaltamäiskeeseen keskittyvissä melskeissä, joita ei ainakaan jaksa. En voi uskoa, että Gosford Park on ainoa hyvä leffa, jossa noita hymykuoppia voi ihailla. Yes, I'm that shallow.

Go watch TV

2010-04-16T10:25:00.002+03:00

Kuten Betty sanoo lapsilleen joka ikisessä jaksossa.

Joopa. Monomania iskee. Ajattelin tätä blogia aloittaessani, että raapustelen tänne höpinöitä jokseenkin kaikesta mitä telkkarista katselen, mutta nyt tuntuu vähän tyhjältä: kierroksessa on lähes pelkästään Mad Men, vanhoilla ja uusilla jaksoilla. Kävisi jutut äkkiä aika yksipuolisiksi, jos pelkästään tämän vintage-mainostoimistomaailman koukeroita täällä pähkäilisin. Siispä olen heittäytynyt mykäksi joksikin aikaa ja antanut vain mennä. Ja kirjoitan nyt sittenkin siitä riivatun tupakointimainossarjasta.

Kolmatta kautta on nähty vasta 3 jaksoa, eli sarjan suuria linjoja ja alkuasetelmia vasta asetellaan. Ylipäätään sarja ei ole kärsimättömiä varten, juonikuvioita keritään hitaasti auki, ja langanpätkiä saatetaan roikottaa pitkäänkin ilmassa. Mutta sinne niitä ei jätetä, kun jokin tarina vihdoin avautuu, on sitä huikeaa seurata.

Eilisessä jaksossa -tai siis keskiviikkoisessa, mutta kuka niitä nyt keskellä yötä katsoo - näytettiin vihdoin vähän suosikkityyppini Joanin elämää avioitumisen jälkeen, samalla peilaten sitä Roger Sterlingin uuteen kierrokseen. Että millaisen elämän tämä toimistomaailman Jessica Rabbit ensimmäisellä kaudella päästi käsistään. Taitavasti miesten maailmassa heidän ehdoillaan pelaava ja laskelmoiva Joan-parka on sittenkin saanut jaossa mustan pekan, vaikka valittu siippa onkin hienolta kuullostava komea nuori lääkäri. Huojentavaa nähdä, ettei häntä aivan ole nujerrettu, mutta voi miten yksin hän on. Miesten oikkujen totettamista hymyssä suin luovien ei pääse pakoon edes kotonaan.

Peten pirteä vaimo Trudy on toinen mielenkiintoinen hahmo, vaikkakin hyvin pienessä osassa. Muita suosikkejani ovat mm. Paul ja vanha herra Cooper, josta ei aina tiedä onko hän todella ajan hermolla vai pelkästään höpsähtänyt, rikas nurkissa pyörivä jäärä. Niin ja myös Don/Dick, silloin kun hän ei tee paskamaisia temppuja.

Lueskelen hissuksiin twop-palstan jaksokeskusteluja ja yritän samalla edelleen tarkkaan varjeltua spoilereilta. Pelkään jopa lukea tulevien jaksojen otsikkoja. Kiva kuitenkin lukea muidenkin spekulointeja siitä mitä tapahtui ja miksi.

Ai niin. Tuleehan sieltä tuutista myös Kätevän Emännän uusintoja. Että se taiteilija on hieno tyyppi. Ja ne loitsut ovat edelleenkin meheviä.

Lisään vielä ihan asian vierestä: Loitsuista tuli mieleen ne pari tuntemaani suomensukuista hahmoa, jotka anglien kirjallisuudessa ovat edustaneet nimenomaan noituutta tai loitsimista: F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyn kertojan suomalainen kodinhoitaja ja Phillip Pullmanin Universumien tomu -sarjan noidat, kuningattarenaan Serafina Pekkala. Ehkä meidän kielemme kuullostaa noitumiselta anglien korvissa. Onko näitä lisää?

A single man

2010-04-07T17:25:00.001+03:00

A single man on kaunis ja surumielinen elokuva menetyksestä. Koska ollaan 60-luvulla, menetykseen liittyy myös suuri epäoikeudenmukaisuus, sillä tämä suru on pakko kärsiä yksinäisyydessä. Kulissien takana koetut tunteet värjäävät kaiken. Välillä valo ja elämän syke pilkahtelee pintaankin, mutta surumielisyys ei koskaan täysin kaikkoa Colin Firthin hienosti näyttelemän Georgen kasvoilta.

Erityisesti alku oli vaikuttava, Georgen kivulias herääminen todellisuuteen ja pukeutuminen rooliin, jota kaikki odottavat. Kaikessa oli mietittyä visuaalisuutta, mm. Georgen talon arkkitehtuuri naapureiden perhekoteihin verrattuna. Vaateharjat. Tavaroiden asettelu pöydillä. Auton parkkeeraus säntillisesti ruutuun. On helppo uskoa, että esikoisohjaaja Tom Ford on muotitaiteilija.

Hieno elokuva, jolla ei ehkä ole eläytymistä suurempaa sanomaa, mutta kovin kaunis se on.

Tänään se vihdoin alkaa

2010-03-31T11:31:00.002+03:00

Mad Men Nelosella klo 23.50.

~~Keskiviikko~~ Torstai on taas hyvä päivä. Ainakin seuraavat 13 viikkoa. Onneksi digi on tallentava.

"You don't watch Mad Men. You absorb it through your pores." kuten Phyllisd laittamattomasti sanoo Newsweek-artikkelin kommenteissa.

Nautinnollista kertausta

2010-03-26T11:08:00.003+02:00

Huomaan katsoneeni Mad Meniä varsin tarkkaavaisesti silloin kun tämä tuli TVstä: uusintakierros ei pahemmin ole tuonut eteen mitään, mikä jäi havaitsematta ensimmäisellä kerralla. Mutta jälkiviisaus on tuonut joihinkin asioihin vähän erilaisen näkökulman, kun tietää myöhempien jaksojen perusteella mitä kehitys tuo tullessaan.

Esimerkiksi Peggyn tulo toimistoon töihin ja hänen sopeutumisensa työympäristöön: hän oli kovin nuori, intoa täynnä, valmis sopeutumaan kaikkeen mitä vaaditaan, jotta voisi kokea olevansa hyvä työssään ja valmiina vastaanottamaan ja hyödyntämään kaiken, mitä elämä hänen eteensä tuo. Hän kuulee ensimmäisen päivän aikana varsin vähän varsinaisen työn tekemisestä, mutta sitäkin enemmän naisen paikasta toimistossa, kuinka hänen tulee kohdella miehiä, jos aikoo edetä elämässään tavoiteltuun päämäärään eli rouvaksi omakotitalolähiöön, miten käyttää parhaimpia avujaan tämän saavuttamiseksi, pitää tavoite korkealla eikä tyytyä ensimmäiseen toimistolla lähentelevään kaksilahkeiseen. Peggy tekee kuten neuvottiin, ja lähentelee ensimmäisen päivänsä päätteeksi pomoaan. Don torjuu hänet jämäkästi, mutta antaa mahdollisuuden aloittaa seuraavana päivänä puhtaalta pöydältä eikä koskaan muistele asiaa jälkeenpäin. Miten toisenlaista Peggyn elämä toimistolla olisi ollut, ellei hän tämä torjunta taustanaan olisi naiiviuttaan langennut Peteen? Ja ellei hän tämän sotkun kautta olisi aika nopeasti oppinut, että Joanin sinänsä kai hyvää tarkoittava ohjeet eivät ehkä aina ole niitä parhaita.

Joitakin hyytäviä lauseita jäi mieleen:

"As far as I’m concerned, as long as men look at me that way, I’m earning my keep. " Betty Draper tietää paikkansa.

"Mourning is just extended self-pity." Don Draper kovana.

"Look, I want to tell you something because your very dear to me and I hope you understand it comes from the bottom of my damaged, damaged heart. You are the finest piece of ass I ever had and I don't care who knows it. I am so glad I got to roam those hillsides." Roger Sterling paljastaa täsmälleen, mikä Joanin asema ja tulevaisuus hänen elämässään on.

"What you call love was invented by guys like me to sell nylons." Don Draper.

True Blood, alkutunnelmat

2010-03-24T21:07:00.000+02:00

Suuria vaikeuksia uskoa, että tämän uudemman, Charlaine Harrisin kirjoihin perustuvan vamppyyrisadun käsikirjoituksen takana on Alan Ball, jonka seeveestä löytyy mm. sellaisia vaatimattomia kultakimpaleita kuten Mullan alla ja American Beauty. Näihin verrattuna tämä pitkään kohuttu True Blood tuntuu sarkasmiharjoitelmalta, jossa on kokeiltu miten kirjoitetaan jotakin täysin päinvastaista: keskinkertaista, likaista ja viettipohjaista huttua syötiksi aivojemme atavistisimmille osille. Otetaan pois kaikki nokkela tai älykkyyteen viittaava dialogi. Tehdään päähenkilöistä kokoelma hollywoodin käsikirjoittajien apukoulun välinevarastosta löytyviä kuluneimpia karikatyyrikliseitä. Mässäillään graafisella seksillä ja väkivallalla aina tilaisuuden tullen. Pidetään kerronnan taso mahdollisimman ohuena ja pidetään lipsahdukset metaforien ja kerroksellisempien linjojen tuolle puolen niin minimaalisina, että katsoja ihmettelee näkikö niitä ruudulla sittenkään vai uneksiko vain toivoessaan juttuihin vähän alkulimaa tai kauhistelua syvempää aaltoilua.

Tähän mennessä olen pitänyt sarjan alkukrediiteistä, joka on loistava. Loistava. Luulen että pelkästään tämän pätkän luomat odotukset ovat pitäneet minut langoilla näiden ensimmäisten jaksojen ajan. Enkä edes pidä country-musiikista.

Sitten pidin Billin leukaperistä. Periaatteessa mies minun makuuni, mutta noita tummia mököttäjähahmoja löytyy muitakin, ja yleensä heillä on jotain mielenkiintoisempaa sanottavaa kuin Bill Comptonilla.

Maanantaina nähtiin viimein vilaus siitä paljon puhutusta Ericistä. Täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt, tämä hiljainen kylmäkalle onnistui niiden muutaman esittelyminuutin aikana huokumaan jonkinlaista karismantynkääkin.

Ehkäpä sittenkin katson vielä seuraavan jakson, ihan vain hänen takiaan.

Ja tunnen itseni samalla aika lailla likaiseksi.

Selailin joitakin lehtiarvosteluja (jakaa voimakkaasti kriitikoidenkin mielipiteitä, huomaan) tästä sarjan alkutaipaleesta, ja huomasin nyökytteleväni tälle Time -lehden arviolle.

Weeds ilman niitä pieniä laatikoita

2010-03-23T13:00:00.001+02:00

Tähän mennessä nähtyjen 4. kauden jaksojen perusteella kävi kuten vähän pelkäsinkin: Agrestic tuhkattiin ja näin hävisi myös yksi Weedsin teemoista, keskiluokkaiselle elämiselle irvailu. Teemalaulua ei enää ole, kukaan ei enää ole tehty ticky-tackysta eivätkä kaikki enää näytä täsmälleen samanlaisilta. Juoni keskittyy seuraamaan Nancyn toikkarointia hänen kiivetessään yhä ylemmäs huumekaupan organisaatiokuvioissa. Hänen seurueensa keikkuu mukana kuka minkäkin prosessin seurauksena. Sarjan vetovoima taitaa nyt perustua enemmän siihen, että haluaa tietää mitä nämä tutuiksi käyneet hahmot nyt seuraavaksi keksivät, miltä huumekaupan sisäpiiri näyttää, miten tuo vieras maailma on organisoitu. Sarja jatkaa sitä omanlaista nyrjähtänyttä kohellusviihdettään, mutta yksi tavalliselle tallaajalle tuttu taso on poistettu, tietty älykkyys menetetty ja korvattu se kovemmalla sähläämisellä, yhä uusilla tilaisuuksilla ihailla Nancyn selviytymistaitoja ja Niiden Muiden maailman ihmettelyllä.

Minun silmissäni sarjan taso on pahasti laskenut, jokin älykkäämpään elämään viittava kipinä on käsiksessä vähentynyt, mutta vielä jaksan tätä katsoa: olen niitä hahmoihin kiintyneitä alkuperäisiä faneja, jotka vielä jaksavat ihan uteliaisuuttaan roikkua mukana. Mutta enpä tiedä, miten monta uutta katsojaa sarja tällä menolla koukuttaisi mukaan.

Becoming Jane

2010-03-17T11:29:00.002+02:00

Hömppää Janeiiteille. Sitähän tämä Jane Austenin jalanjäljissä on, höyhenenkeveää päiväunta, johon on mausteeksi ripoteltu poimittuja juonenkäänteitä ja lauseita Jane Austenin kirjoista, sekä niitä lauseiden väleistä tulkittuja faktanpoikasia, joita hänen elämänsä todellisista tapahtumista enää on tiedossa. Me emme todella tiedä, emmekä koskaan saakaan tietää, mitä tämän arvoituksellisen papintyttären hiljaisessa elämässä oikeasti tapahtui. Tom Lefroyta koskevat merkinnät Janen kirjeissä alkavat ja päättyvät vuoden 1796 tammikuussa, ja Lefroyta koskevat merkinnät läpäisivät Cassandran sensuurin, hän kun poltti suuren osan Janen kirjeenvaihdosta tämän kuoltua. Joten eiköhän todellisuudessa kyse ole kuitenkin aika viattomasta ja lyhytikäisestä ihastuksesta.

Tiedossa olevia faktoja on kerätty mm. tänne: http://www.jasna.org/film/becoming-jane.html

Elokuvaan enemmän ja vähemmän keskittyvä blogi: http://becomingjane.blogspot.com/

Mutta vaikka kuinka hymähtelen juonen sokerisuudelle, juonen epärealistiselle lennokkuudelle ja yleiselle höpsöydelle, en voi silti olla pitämättä tästä elokuvasta, kaikista sen puutteista huolimatta. Ja iso kunnia tästä taitaa kuulua James McAvoylle, joka on aivan hurmaava eläväisenä, pahennusta herättävänä nuorena juristinplanttuna.

Elokuvassa Jane kokee romanssin alkuun paljon vakavammin kuin vastuuton hauskanpitäjä Tom, joka tuntuu omaksuvan rakkaudentuskaa potevan nuoren miehen roolin vasta tapahtumien edetessä kohti väistämätöntä loppuaan. Elokuvan Tom hankki minusta vain kokemusta onnettomasta romanssista, kun taas Jane oli se, joka otti elämänsä realiteetit vakavasti.

Loppukohtauksessa vanhempi Jane, jo kuuluisa kirjailija, lukee Bathissa ihailijajoukolle pätkän Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjansa 50 luvusta kohdan, jossa Elizabeth Bennet alkaa todella käsittää, millainen mies Darcy oli:

She began now to comprehend that he was exactly the man who, in disposition and talents, would most suit her. His understanding and temper, though unlike her own, would have answered all her wishes. It was an union that must have been to the advantage of both; by her ease and liveliness, his mind might have been softened, his manners improved; and from his judgement, information, and knowledge of the world, she must have received benefit of greater importance.

But no such happy marriage could now teach the admiring multitude what connubial felicity really was.

Elokuvan merkitykselliset katseet antavat ymmärtää, että Tom olisi ollut esikuva Darcylle ja että vanhentunut, jo heikko Jane olisi edelleen ajatellut häntä. Mutta millaista miestä teksti oikeasti kuvaa? Elokuvan Tom oli aivan yhtä eloisa luonteeltaan kuin Janekin, ei hän ollut jäykkä, ujo ja pehmitystä vailla, kuten Darcy. Kukas tässä elokuvassa paremmin sopikaan tähän kuvaukseen...

Millaista haikeutta elokuvan Jane oikeasti tunsi? Oliko käsikirjoitus alun perin kenties vähän särmikkäämpi, kuin tämä sokerinen lopputulos?

Minusta on hykerryttävää katsoa tämän elokuvan perään toinen fiktio Jane Austenin elämästä, Miss Austen Regrets. Etenkin tämän pippurisemman ja todenmakuisemman (vaan ihan yhtä kuvitteellisen) version tulkinta Tom Lefroyn roolista korostaa sitä, miten erilaisia päätelmiä samoista tiedonmuruista voi tehdä. Kohtaus on mukana tässä YT-pätkässä:

Weeds-löytö

2010-03-16T16:08:00.000+02:00

Miten minä tämmöisenkin olen missannut? Andyhän pitää luentoja muillekin kuin Nancyn pojille. Ja näitä on vaikka kuinka paljon.

Myynnistä ja vetovoimasta

2010-03-11T11:43:00.001+02:00

True Bloodista minulla ei tähän mennessä nähdyn perusteella ole paljoakaan sanottavaa. Olen tässä hiljalleen kerrannut Mad Menin edellisiä jaksoja ja jotenkin True Blood ja sen rautalangasta väännetty kerronta toi kutkuttavasti mieleeni tämän hienon kohtauksen 2. kauden ensimmäisestä jaksosta "For Those Who Think Young":

Peggy esittelee Donille lentomainosversiota, jota oli työstetty Donin aikaisempien kommenttien perusteella seksistisempään suuntaan. Don ei ole vieläkään tyytyväinen.

Peggy Olson: Sex sells.

Don Draper: Says who? Just so you know, the people who talk that way think that monkeys can do this. They take all this monkey crap and just stick it in a briefcase completely unaware that their success depends on something more than their shoeshine. YOU are the product. You- FEELING something. That's what sells. Not them. Not sex. They can't do what we do, and they hate us for it.

Magnolia

2010-03-05T10:58:00.002+02:00

Tällä viikolla sain järjestettyä itselleni riittävästi rauhaa Magnolialle. Olen nähnyt sen vain kerran aikaisemmin, mutta vaikuttava tämä on edelleen. Leffa jakaa mielipiteitä. Runsas henkilömäärä, eri tavalla onnettomista ihmisistä kertovat juonenpätkät, ei-niin-hienovaraisesti paukutettu sanoma ja elämänohjeet eivät kaikille uppoa, mutta minulle tämä on kaunis kokonaisuus ja yksi elämäni elokuvista.

Liikutaan raskaissa vesissä, elämisen mielekkyyden perusteissa, miten monin eri tavoin vajavaiset ihmiset voivat tehdä toistensa elämästä vaikeaa. Mutta kerrotaan myös, miten pienestä toivo on kiinni, miten se vähäisissäkin määrissä valaisee kaiken. Mitä tahansa voi sattua. Miten tärkeää on antaa ja saada anteeksi, jos katumus on aitoa. Miten vaikeaa on miettiä mitä voi antaa anteeksi. Lapsia pitää kuunnella ja heille pitää olla kiltti. Riittää jos yrittää parhaansa, auttaa elämässään jotakuta, eikä satuta ketään kovin pahasti.

Ei tällaisia neuvoja kerrota nuorille elämänsä keväässä oleville ylioppilaille, joiden unelmat ovat katossa ja kiipeäminen niitä kohti vasta alussa. Mutta meille, haavelaivan purjeita tuiskussa reivanneille, tämä on täynnä lohdullisia asioita.

Elokuvan alussa ja lopussa on järkeä. Mitä tahansa voi sattua. Eikä kaikkea tarvitse aina ymmärtää.

Tässä intro:

Lark Rise to Candleford - Candlefordin postineiti

2010-03-01T15:37:00.001+02:00

Johan se kestikin saada tämä viehättävä sarja meille saakka. Luulin jo, että tämä kolmanteen kauteen edennyt BBC:n tuotos on niin saippuaista, ettei Ylellekään kelpaa, ja siksi katselin tätä alkuun vähän skeptisesti. Aivan turhaan. Tämähän on aivan ihana yhteisöllistä maalaiselämää kuvaava sarja, kepeä kylläkin, muttei ollenkaan liian sokerinen. Jaksot tuntuvat olevan melko itsenäisiä episodeja, joten ei haittaa paljoakaan jos jokin näistä jää väliin.

Julia Sawalhan näyttelemä ihana kylänviisas Dorcas Lane pyörittää Candlefordin postia, jonne peräkylä Lark Risesta kotoisin oleva nuori Laura Timmins tulee töihin. Kyläidylliä täydentävät viehättävien kyläläisten koko kirjo palvelusväestä pienviljelijöihin, käsityöläisistä kauppiaisiin, torppareista kartanon herrasväkeen.

Tarinat ovat sievää maalaisidylliä pullollaan, kilttejä ja sovinnaisiakin pienen yhteisön kuvauksia, mutta sen verran elämänmakuisesti kerrottuja, että tämän parissa viihtyy aivan mainiosti ilman imelää oloa. Itseään voi viihdyttää mm. seuraamalla, miten nokkelasti Dorcas aina sopivan hetken tullen pottuilee koppaville juorunnälkäisille Prattin sisaruksille.

Näyttelijät ovat osin nimekkäitä ja takuuvarmoja: hersyvä Dawn French (mainio Vicar of Dibley), Brendan Coyle (unohtumaton Mr. Higgins N&S), Claudie Bakley (tuttu mm. Cranfordista ja Gosford Parkista), Linda Bassett (S&S 2008, Calendar Girls) ja Ben Miles (Cold Feet, Coupling).

Finaalia odotellessa

2010-03-01T13:24:00.001+02:00

The Amazing Race 12 on viimeistä jaksoa vaille paketissa. Finaalikolmikko selvisi eilen niille jotka ovat spoilereilta säilyneet ja jep, rähinäremmihän sieltä sai pakata kamppeensa. Minä en ole tainnut kertaakaan välttyä spoilereilta, en nytkään vaikka melkein yritin niitä väistellä. Aina jää jokin jakso näkemättä ja sieltä kun kelailee netin uumenista mitä tässä jaksossa mahtoikaan tapahtua niin naps vain, eikös voittajat ja muut sijoittujat paljastu heti googlettimen ensiotsikoista. Najs. Noh, eipä tuo voittajien tietäminen etukäteen ole ennenkään minun katseluani häirinnyt.

Hiukkasen pidin kyllä lopun itkuisen eronhetken filmaamista ja näyttämistä mauttomana tirkistelynä (ellei tuo sitten ollut kyynisen tuotantoryhmän lavastama juttu, kuka eroaa silloin kun mikki on vielä päällä ja kamerat käyvät?) eikö siinä ole jo riittämiin yksityisyyden menetystä tavallisille ihmispulliaisille, että esiintyy telkkarissa moneen kertaan eksyneenä, univelkaisena, hermonsa menettäneenä ja hikisenä, pitääkö vielä luovuttaa eroitkutkin tositelkkarille? En tykännyt, vaikka temppu lisäsikin putoavan nalkuttajaparin säälipisteitä. Jotain rajaa hei.

Loppukolmikosta kuka vain voisi minun puolestani voittaa, ihan sympaattisia tapauksia kaikki.

Kamomillapiha ja englantilaisuuden viehätys

2010-02-24T21:46:00.002+02:00

Tavallisestihan englantilaista ylempää keskiluokkaa kuvaava brittidraama keskittyy kiillottamaan perinteisiä hyveitään eli rikkumattoman kohteliasta käytöstä, pidättyväisyyttä tunteiden ilmaisussa ja nolaamisen välttämistä viimeiseen saakka. Eritoten peribrittimäinen pidättyväisyys on usein kiehtova siemen kaikenlaiselle draaman kehittelylle, kun niitä tunteitaan nyt ei kukaan hyvinkasvatettu, seipään niellyt herrasväen kasvatti kerta kaikkiaan kykene suoraan ilmaisemaan kenellekään, vaikka intohimot läikehtisivät syömmen syövereissä kuinka verevästi. Tukahdutetut tunteet tuovat jännitteitä ja pakottavat näyttelijät hiomaan taitojaan, kun se mitä ei voida sanoin kuvata täytyy välittää katsojille sen kasvatuksellisen panssarin läpi.

Teemalla tuleva Kamomillapiha kuvaa tätä pidättyväisyyteen kasvatettua ylempää keskiluokkaa sota-aikana, kun yhteiskunta ympärillä lakkaa toimimasta tuttujen sääntöjen mukaan ja ihmiset pääsevät käytöksellään yllättämään paitsi itsensä, myös läheisensä. Käytöstä, joka olisi tuomittu pöyristyttävänä sotaa edeltävässä todellisuudessa, ymmärretään, hyväksytään ja sallitaan yleisen poikkeustilan takia. Nuorten naisten tupakointi on tapojen muuttumisesta ensimmäinen signaali,kun sodan uhka vasta leijuu kaiken yllä. Myöhemmin monenkin käytös nostaisi perinteisesti kulmakarvoja hiusrajaan, mutta sille vain kohautetaan harteita: sattuuhan sitä. Kunhan ihmiset ovat onnellisia. Sarjan pääteema tuntuu olevan seksi: nuorten aikuisten parinhaku, välineellinen seksi, pakkomielteinen seksi, vanhenevien ihmisten uusi kevät, liian varhain koettu seksuaalisuus, kokeileva, karkeloiva iloittelu ja oman roolin etsiminen. Kukaan ei paheksu sodanaikaisia harhapolkuja, eletäänhän poikkeuksellisia aikoja sen vuoksi elämänjanoisesti kuin viimeistä päivää. Jostain syystä tämä tuntuu kantavan sarjan tarinaa ihan hyvin, vaikka noin yleisesti noin seksikeskeinen juoni ei ehkä kuullostaisi kovin kiinnostavalta.

Tämä toimii ehkä juuri siksi, että se tuttu, teehetkistään tiukasti kiinni pitävä tapakulttuuri säröilee.

Olen joskus pohtinut, että osasyy siihen, miksi brittidraama ja -kirjallisuus niin usein minua viehättävät, on siinä miten perin juurin erilaisia asioita englantilaisessa perinteisessä tapakulttuurissa arvostetaan kuin tässä meidän suomalaisuudessa. Meikäläinen suora rehellisyys olisi heille suurta tylyyttä, siis melkein synneistä pahinta, oh so rude. Perinteinen englantilainen kulttuuri vaikuttaa meille tutulta, mutta monet sen lainalaisuudet ovat meidän kulttuurillemme aivan vieraita. Sekä siinä viehättää?

Van Helsing ja huonojen elokuvien tarve

2010-02-23T16:55:00.000+02:00

Olin maanantai-iltana melkein epätoivoinen, kun siippani, joka harvemmin telkkariharrastustani häiritsee, halusi katsoa sieltä omien sanojensa mukaan "jotain hyvää hömppää" parkkeerasi kanavan Subille verevien harpyijoiden, ihmissusien ja vampyyrien houkuttelemana. Ei kai me nyt tätä katsota, edes Hugh Jackmanin takia (Ja leffa saa olla todella surkea ellei edes Jackmanin katseleminen sitä pelasta)?

Katsottiinpa kuitenkin, naureskeltiin yhdessä naamojaan väänteleville, kiljuville ja karjuville hirviöille, sankareiden ninjaloikille, yökerhoperhosten meikeille, mielikuvituksellisille hilavitkuttimille, Igoreille, himphampputarinalle, yleiselle melskeelle. Kas siinä leffa, jota katsoessaan ei tarvitse ajatella, voi huoletta kipaista jääkaapilla/kaivamassa nenää kesken kaiken eikä silti menetä mitään oleellista. Aivot vaan reilusti ämpäriin ja antaa palaa.

Kaipa sekin jotain tarkoitusta palvelee. En viisastunut tätä katsoessani yhtään, koin vielä vähemmän. Mutta ainakaan ei tarvinnut ajatella mitään ikävää tätä katsoessa. Kai sekin voi joskus olla meriitti.

The Buccaneers

2010-02-20T19:34:00.003+02:00

Edith Whartonin viimeinen romaani The Buccaneers jäi kesken. Leijonanosa oli kirjoitettu, mutta kirjan loppuosasta käsikirjoitusten joukossa oli vain pikainen muistiinpano siitä, miten tarina loppuu.Whartoniksi tämä kirja on siitä erikoinen, että lopun oli tarkoitus olla onnellinen ainakin yhdelle jenkkiprinsessalle, toki tragedialla silattuna.

Uusrikkailla amerikkalaisperheillä on ongelma: on rahaa, on kauniita tyttäriä, asunnot hienostokaupunginosista ja arvostettu englantilainen kotiopettajatar kaunottaria kasvattamassa, mutta vanhoillisen New Yorkin seurapiirien ovet pysyvät heille suljettuina, kutsuja kuohukerman tapahtumiin ei vain tule, ja tytärten mahdollisuudet löytää edustavat aviomiehet siten pienenevät kaiken aikaa. Viisas kotiopettajatar keksii viedä tytöt Englantiin, missä valtavia kartanoitaan kunnostavat hyväsukuiset perijät tuskailevat ainaista rahapulaansa ja ottavat eloisat ja varakkaat amerikaanot mielenkiinnolla vastaan. Ja kuinkas "rosvotarten" sitten käykään.

Luin Marion Mainwaringin täydentämän kirjan ennen kuin katsoin BBC:n vuonna 1995 valmistuneen TV-sarjan, joka taas perustuu Maggie Wadeyn laatimaan käsikirjoitukseen Whartonin tekstien pohjalta. Rakastuin tekstiin aluksi: siitä on pitkä kun viimeksi hänen kirjojaan luin (taisi olla Viattomuuden aika joskus 90-luvulla), en muistanutkaan miten riemastuttavan monivivahteisesti ja lempeällä huumorilla hän kuvaa seurapiirielämän kummallisia lakeja. Olen aina heikkona kirjoihin, joissa henkilöt kuvataan inhimillisinä, moniulotteisina ja elävinä, ja tämän Wharton osaa.

Mutta nämä 90-luvun versiot sitten... Nämä itsenäisesti tahollaan täydennetyt versiot, siis kirja ja TV-sarja, poikkeavat toisistaan, mutta enpä osaa sanoa kumpi niistä tekee paremmin kunniaa Edith Whartonin tekstille: sen verran ylisentimentaalisilta kumpikin vaikuttavat alkuperäiseen tekstiin verrattuina. Mainwaringin kirjaa alkaa lopussa pidellä vähän kummastellen kourassaan, kun vetävän älykkäästi ja rikkaasti kerrottu tarina alkaa jahnata siirapissa. BBC:n versio on sekin lopussa erittäin melodramaattinen ja joissakin kohtauksissa pöyristyttävänkin sokerinen (se karkaaminen, voi jestas sentään!). Pukudraamana tämä menettelee joten kuten, jutussa on kuitenkin koukkuja ja kiinnostavia hahmoja (opettajatar oli kirjassa suosikkini), mutta loppujen lopuksi tämä lässähtää minusta lopussa pahasti yli-imelyyteen.

Puhumattakaan siitä, että Greg Wise -paran viikset ovat anteeksiantamattoman raskas rikos hurmaavan, mutta heikon Willoughbyn salaihailijoille.

Kiinnostuin sarjasta alun perin ihastuneiden suositusten perusteella: tämä sarja oli kuulemma ihana jne., mutta tällä kertaa joudun olemaan epookkidraamojen ystävien vähemmistössä, enkä oikein syttynyt tälle.

Kirkkokeskustelua ja siitä pelastautuminen

2010-02-18T23:09:00.000+02:00

Illan A-studion keskustelua ei kyllä omalta kiehumiseltaan kyennyt katsomaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan.Sen verran paksua epäjohdonmukaisuutta ja ihmisyydenvastaisuutta nämä keskustelun niin sanotut konservatiivisemman näkemyksen edustajat esittivät. Herranjestas sentään, millä logiikalla kahden aikuisen ihmisen välisen rakkauden siunaus voi olla väärin? Keskustelussa yritettiin ottaa esiin raamatun kirjaimellisen tulkinnan ristiriitaisuudet, tätä seuraan kirjaimellisesti, tuota en... mutta keskustelu meni vähän hulinaksi siinä vaiheessa eikä argumentointia puolin tai toisin käsitelty aivan kattavasti ainakaan sillä hetkellä, kun minä sitä satuin kuuntelemaan. Paettiin vain tekstien taakse eikä perusteltu tätä valikoivaa fundamentalistista tulkintaa mitenkään. Ei ristus että ällötti se tekopyhyys. En ole ollenkaan uskonnollinen ihminen, ihan tavallinen suomalainen välinpitämätön luterilainen, joka ei edes usko jumalaan minkäänlaisena persoonana, mutta siitähän ei pääse mihinkään, että kristinusko on muokannut tämän meidän länsimaisen tasa-arvoiseen lähimmäisenrakkauteen ja armoon perustuvan moraalikäsityksemme. Vanhoillisten käsitys ihmisyydestä ja rakkauden arvostuksesta on se joka tässä homoliittojen siunaamisessa riipii ja osuu verevästi ristiin oman oikeuskäsitykseni kanssa.Olisi oi niin helppoa vain erota kirkosta, antaa mokomien pitää tunkkinsa ja olla välittämättä koko kiihkoilusta, mutta läheisten takia en sitä mielläni tekisi. Pitäisi muistaa aktivoitua seuraavissa kirkollisvaaleissa kerrankin äänestyskoppiin saakka ja tukea näitä armollisempaa ihmiskäsitystä edistäviä seurakuntahihhuleita, niitäkin nimittäin riittää. Sitten voisi kainosti toivoa että sitä kautta nuo paukapäisimmät kivittäjät pysyisivät kuosissa.

Onneksi Liviltä tuli mainio City-puutarhuri pelastamaan illan. Maailma oli taas eheä ja parempi paikka elää, kun jälleen yksi takapihan rytöläjä muuttui vihertäväksi kaupunkikeitaaksi ja antoi toivoa meille omia puutarhasuunnitelmia väkertäville maatiaisille siitä, että meillekin tulee joskus kesä ja kiva patio. Jolla eivät fundamentalistit hillu.

Weeds alkaa tänään

2010-02-15T13:42:00.001+02:00

Weeds on edennyt meilläkin neljänteen tuotantokauteen saakka ja jatkuu tutusti nelosella maanantai-iltaisin. Nyt Agrestic saanee jäädä, sehän koki liekehtivän lopun kolmannen kauden päätteeksi. Saas nähdä miten riemastuttavana keskiluokkaisuudelle irvailu jaksaa jatkua ilman kiiltokuvalähiötä.

Edellinen kausi alkoi jo vaikuttaa vähän väsyneeltä, mutta toisaalta pidän näistä sarjan hulvattomista, kajahtaneista hahmoista ja jatkan siksi katsomista. Erityismaininnan saavat Nancyn vastuuton, aina pulaan joutuva raikulilanko Andy Botwin ja tekopyhän äitinsä kanssa sotajalalla oleva, ratkiriemukkaan sanavalmis ja itsessään viihtyvä teinityttö Isabelle Hodes. Tai täysin ennakoimaton irronnut kanuuna Kat, jota Linnunradan käsikirjasta liftareille ja 500 days of summerista tuttu Zooey Deschanel esittää. Mary Louise Parker on luonnollisesti aina hyvä, hieno näyttelijä josta olen pitänyt Paistetuista vihreistä tomaateista alkaen.

Terry Pratchett ja iso A

2010-02-15T10:02:00.000+02:00

Tunnustan, tuskin olisin katsonut dokumenttia Alzheimer-diagnoosin saaneen kuusikymppisen ensimmäisestä vuodesta taudin kanssa eläen, ellei kyseessä olisi ollut tämä kuuluisa kirjailija, jonka teosten viehätys perustuu nimenomaan nokkelaan huumoriin ja hykerryttävän hulvattomaan mielikuvitukseen, joka onnistuu fantasiamaailman kautta peilaamaan niin mehevästi tämän meidän maailmamme absurdeja asioita. Olihan uutinen Terry Pratchettin sairastumisesta surullinen, sillä nyt tuo rikas mieli tulee hiipumaan ja muuttamaan jonnekin hämärän maailman tuolle puolen. Sooloilija katsoi äskettäin Iris Murdochin elämän loppuvuosista kertovan elokuvan, jossa Alzheimerin vaikutuksia havainnoidaan kaiketi melko realistisesti.

Nyt siis sama odottaa toista älykästä kirjalijaa. Teeman televisioimassa kaksiosaisessa dokumentissa seurattiin Terryä vuoden ajan: hänen selvityksiään viimeisimmän Alzheimer-tutkimusten parissa, muutaman kiistanalaisen poppakonstin kokeiluja, taudin etenemistä kuvaavien testien tekoa, pelottavia vierailuja samaa tautia sairastavien vertaistukiryhmissä ja loppuhoitopaikoissa. Surua murenevasta minästä.

Miehen kanssa mietittiin, miksi ohjelma oli tehty. Alkuperäisenä tavoitteena oli kai ylipäätään lisätä tietoisuutta Alzheimerista, sitä koskevien tutkimusten edistymisestä ja siitä, mitä tautiin sairastuminen oikeastaan tarkoittaa konkreettisesti potilaalle ja hänen läheisilleen heti tai hetken päästä.

Dokumentti saattoi olla myös rikkaan ihmisen egotrippi omaan vihaansa kohtaloa ja sairautta vastaan tai keino työstää sairastumisen aiheuttamaa katkeruutta.

Vai oliko sittenkin tarkoitus lisätä viimeisten kirjojen myyntiä?

Miksi katsoimme sitä? Uteliaisuuttamme varmaankin, kirjat ovat suosittuja meidänkin huushollissamme. Tämä älykäs ja huumorintajuinen mies tulee menettämään persoonansa, ja mekin suremme sitä omalta osaltamme. Toisaalta minua kiinnosti dokumentissa esitetyt pintaraapaisut Alzheimer-tutkimusohjelmista atlannin kummallakin puolella, mutta aika ylimalkaisesti näistä tai taudin syitä koskevia teorioista puhuttiin. Näkökulma oli lähinnä Terryn, eli ehtivätkö tutkijat keksiä parannuskeinon ennen kuin on hänen kannaltaan liian myöhäistä.

Ohjelman hienoin oivallus oli, että diagnoosin saaneelle potilaalle pitäisi voida tarjota jäljellä olevalle elämälleen muutakin kuin sen lopullinen päätepiste: Sen sijaan että kerrottaisiin ykskantaan että olet nyt tämän kuolemaan johtava parantumattoman taudin uhri eikä toivoa ole, keskityttäisiin siihen, mitä kaikkea vielä on jäljellä, ja kuvattaisiin edessä oleva polku sen päätepisteen sijaan. Keskittymällä kaiken loppumiseen viedään potilaat läheisineen suoraan toivottomuuden laaksoon, vaikka matkaa ja hyvääkin elämää on vielä jäljellä.

Emma, the DVD experience

2010-02-10T12:36:00.002+02:00

Eloisa, uunituore Emma on nyt katsastettu myös DVD:ltä. Värikäs ja iloinen elämys näinkin pian katsottuna ensimmäisen kierroksen jälkeen, ei siitä mihinkään pääse. Erityisesti opin pitämään Emman ja Mr. Knightleyn sanailusta entistä enemmän, heidän ruumiinkielensäkin puhui noina hetkinä vahvasta läsnäolosta.

Tuttuun tapaan jokainen jakso oli viitisen minuuttia pidempi kuin suomessa televisioidut jaksot. Yleensä minuutit kertyivät joko pidennetyistä kohtauksista tai lisäkohtauksista, ja mukana oli myös ällistyttäviä helmiä, kuten Mr. Knightley:n ja Mrs. Westonin pitkä keskustelu 1. jaksossa tai 4. jaksossa oleva Mr. Knighleyn ja Emman keskustelu puistossa heti kosinnan jälkeen.

Mukana oli myös muutama lyhykäinen ekstrapätkä puvustuksesta, kuvauspaikoista ja lyhyt Sir Michael Gambonin haastattelu. Tuntui melkein, että nämä olivat sellaisia pikkuisia teaseripätkiä, ikään kuin kaikki mehukkaammat lisämateriaalit kuten käsikirjoittajan, ohjaajan ja päänäyttelijöiden haastikset odottaisivat jonkin arkiston hyllyllä jonkin muhkeamman paketin julkaisua.

Olen kyllä iloinen että tämä on hyllyssä 90-luvun elokuva-Emmojen jatkeena.

Kamomillapiha

2010-02-10T11:39:00.001+02:00

Hetken luulin, että pitkän pukudraamaketjun jälkeen vuorossa on hetken loma brittisarjoista. Vaan mitäs keksii Teema: uusii loistavan Kamomillapiha -sarjan vuodelta tulus ja kukkaro. Nuori Toby Stephens, vaalea Jennifer Ehle, Tara Fitzgerald ja Rebecca Hall! Vaikka tarina tällä kertaa sijoittuukin peräti 1900-luvulle, lasken sen silti BBC:n epookkisarjojen joukkoon, sillä menneitä aikojahan tuollakin kirjallisella tuotannolla kuvataan. Sarja on viimeksi televisioitu Ylellä vuonna 1992. Olen sen tuolloinkin varmasti nähnyt, sen verran tukevat muistijäljet ensimmäisen osan kuolemanjuoksusta ja Sophyn koettelemuksista palautuivat mieleen.

Toby Stephensin ja Tara Fitzgeraldin kautta voi myös peilailla nais- ja miesnäyttelijöiden rooleja iän myötä: vuonna 1992 molemmat näyttelivät nuoria parikymppisiä, vuonna 1997 he olivat rakastavaisia Anne Brontën kirjaan perustuvassa sarjassa The Tenant of Wildfell Hall. Molemmat olivat mukana myös parin vuoden takaisessa hienossa Jane Eyressa: Toby urosteli Rochesterina, ja Tara oli... Jane-paran ilkeä kasvattitäti! Että näin.

Tilatako The Wire vai ei?

2010-02-09T11:07:00.000+02:00

Amazonian ostoskorissa pyörittelen taas muutamaa devariboksia, joiden tilaamisesta en ole vielä ihan varma. Ostaako pois ja täyttää vapaa-aikansa näillä omaan tahtiin, vai käyttäisikö rahat parempaan ja tyytyisi siihen mitä telkkari eteen työntää? Tallentavan digiboksin myötä sieltäkin löytyy yllin kyllin katsottavaa, kunhan vain muistaa painaa sitä rec-namiskaa ajoittain. Ja kovalevyllä on tilaa.

Mad Men toimi televisiossa loistavasti, sarjan hidas, makustelun salliva tahti pääsi mielestäni tavattoman hyvin oikeuksiinsa kun sitä katsoi osan viikossa. Tallentimen avulla pääsi näppärästi myös häiritsevistä mainoksista eroon. Toisaalta sitä on tottunut säilömään aarteiksi koettuja esityksiä myös DVD-hyllyssä, kuin arkistossa ikään. Siellä se ihanuus on odottamassa sitä satunnaista hetkeä, jolloin tekee mieli uppoutua juuri tähän maailmaan. P&P ja muut Jane Austenit eri versioissaan ja Jeevesit kuuluvat eittämättä tähän kategoriaan, tutut ja arvokkaat. Samoin The Big Bang Theory, tuo hilpeiden ääneennaurattajien tämänhetkinen kunkku. Tällä perusteella tulen varmaankin hankkimaan Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Kunhan saan aikaiseksi. Arkistoni kaipaa sitä, sen verran syvän vaikutuksen sarja viime vuonna minuun teki.

Joskus ostan boksin ennen kuin sarja televisioidaan Suomessa. Tätä sovelletaan varmoihin tapauksiin, yleensä BBC:n pukudraamoihin, paitsi jos ne perustuvat Dickensin kirjoihin (Charles Dickens ei vain ole mun juttuni).

Toinen syyni ostella sarjoja on tutustua niihin, kun esitys on telkkarissa mennyt sivu suun ja kiinnostunkin jutusta myöhemmin. Nyt ollaan jo hatarammilla vesillä, näistä ei aina tiedä mitä saa. Toisaalta, ostamatta jää koko juttu kokematta, ellei käy niin epätodennäköisesti että sarja uusitaan joskus säälliseen aikaan telkkarissa ja satun vielä hoksaamaan sen ajoissa. Yleensä näin ei käy. Tässä tapauksessa alkaa hinta jo vaikuttaa: paljonko olen valmis investoimaan sikaan säkissä? Parikymppinen menee vielä kohtuu kevyesti, mutta entä 80 euroa? Sitä tulee jo harkittua tarkemmin. Telkkarin kautta pääsee tutustumaan makupaloihin ja voi harkita näytekappaleiden perusteella tykkääkö vai hylkääkö.

Joillekin sarjoille riittää, kun ne näkee kertaalleen telkasta. Pidin hirmuisesti sarjoista 6 Feet Under ja Weeds, mutta en tunne tarvetta täyttää devarihyllyäni niillä. Kertakatsominen riittää.

The Wire jäi aikanaan katsomatta, sillä en noin lähtökohtaisesti ole hirveän innostunut iänikuisista poliisisarjoista tai huumejutuista. Toisaalta kaihertaa kun järjestään kaikki arviot sarjasta ylistävät sitä parhaaksi ikinä. Vaikka epäilenkin , ettei omalla henkilökohtaisella skaalallani löydy Mad Menin voittanutta ihan helposti, niin kai sitä nyt haastaja pitäisi tuntea? Harmi ettei tullut katsottua yhden ainutta jaksoa tätä telkusta aikoinaan. Laadukasta tv-draamaa ei voi maailmassa olla liikaa kaikkien näiden idols-talent-suurinpudottaja-tositeeveehömpötysten keskellä. Miksi ei tutustuisi tähänkin?

HelMetin mukaan kirjastossa on yksi kappale ensimmäisen tuotantokauden devareita kierrossa. Varauksia on 48 kappaletta. Koko tuotannon sisältävä boksi amazonissa maksaa sen 80 euroa.

Ostaako vai ei? Tätä mietitään vielä.

Elokuvan kätketty kieli

2010-02-04T13:15:00.003+02:00

Pidän elokuvista. Löydän niistä myös mielestäni kohtuullisen helposti erilaisia tasoja ja kerrostumia suoran ja epäsuoran kerronnan polveilevassa maastossa, mutta oikeiden taiteentulkitsijoiden ajatuksenjuoksuihin en aina yllä ja tyydyn vain monttu auki kuuntelemaan, mitä kaikenlaisia hienoja kaaria ja asiayhteyksiä Oikeat Asiantuntijat tämän taidemuodon esityksissä näkevät. Filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižekin mainio, Teemalla uusintana pyörivä Elokuvan kätketty kieli (The Pervert’s Guide to Cinema) on tällaisen esityksen paraatiesimerkki, loputonta pulinaa siitä, mitä leffat oikeastaan kertovat alitajunnastamme ja millaisia maailmoja se kuvaakaan, pulppuavia hyppyjä Hanekesta Kieslowskiin, Hitchcockiin ja pornoelokuviin ja vähän kaikkeen siltä väliltä, iänikuisella Freudilla maustettuna. Tuota kuuntelee todella mielellään, kun on edes muutaman analysoiduista elokuvista nähnyt, mutta jos minulta ohjelman jälkeen kysyttäisiin, mistä herra oikeasti puhui ja mikähän se punainen lanka mahtoi olla, en varmasti osaisi vastata kovin tyydyttävästi, ainakaan samanlaisella palolla asioita suurella sudilla yhteen niputtaen kuin herra filosofi ja psykoanalyytikko itse.

Kiehtovaa seurattavaa tämä, kuitenkin.

Traileri

N&S, vielä kerran

2010-02-03T09:26:00.000+02:00

I don't need Henry to explain. And I always look back.

Tästä voi olla iloa Darcyn ja Thorntonin ystäville.

Amazing Race etenee

2010-02-02T11:38:00.001+02:00

Joukkueet ovat karsiutuneet jo viiteen. Omituista on, ettei jäljelle jääneessä porukassa tällä kertaa ole mukana juurikaan sellaisia ihokarvat pystyyn nostattavia inhokkeja, vaan melkein kaikki parit vaikuttavat enemmän tai vähemmän kehityskelpoisilta ja heidän matkansa jatkoa seuraisi mielellään pidempään. No, olisin kyllä suonut sisarusten Azarian ja Handekean saavan jatkaa vaikkapa sen tinttahääräpariskunnan (Jennifer ja Nathan) sijasta, mutta ei voi mitään.

Kroatian rannikko ON kaunis! Olen muutaman päivän siellä viettänyt ihan työn merkeissä, en tosin Dubrovnikissa vaan vähän pohjoisempana, ja voin suositella näkymiä. Välimerellistä kuin mikä.

Ohhoh, mistä tuo tupsahti

2010-02-02T10:21:00.000+02:00

Kanavasurffaillessa yllättyy joskus iloisestikin: en ole aikaisemmin koskaan kuullutkaan Daniel Handlerin kirjoista, en Surkeiden sattumusten sarjasta, en Baudelairin sisaruksista, en mistään. Ja sitten nenän eteen tupsahtaa rikkaasti kuvattu elokuva Lemony Snicketin surkeiden sattumuksien sarja, jossa tätä maailmaa värittävät mm. Meryl Streep, Jim Carrey, Harry Pottereista ja erinäisistä Dickens -dramatisoinneista tuttu Timothy Spall ja monet muut tutut naamat. Taidan olla tyystin pussissa kasvatettu, sillä ei näin suurta elokuvaa tehdä lastenkirjoista ilman laajaa suosiota. Elokuvan maisemat olivat kuin suoraan Tim Burtonin leffoista, ja lasten tarina oudon kiehtova sekoitus tummia sävyjä ja huumoria. En katsonut koko elokuvaa vielä loppuun, mutta kiinnostavalta näytti. Etenkin se puremiseen erikoistunut vauva, Sunny, oli aivan mahtava hahmo.

Taidanpa lampsia kirjastossa lastenosastolle ja ahmaista muutaman kirjallisenkin näytteen tästä mielenkiintoisesta fantasiakakusta. Pikaisesti luettujen nettiarvioiden mukaan leffa ei tee kirjoille oikeutta, vaikka noin irrallisena eksemplaarina ihan viihdyttävä paketti onkin.

Tässä trailer.

North & South, neljäs

2010-02-02T10:18:00.001+02:00

Fanit eivät tarvinne muistutusta, mutta pakko kertoa kuitenkin, että se ihana viimeinen osa sarjasta tulee tänään Teemalta. Saanpahan ainakin aasinsillan näiden klippien postaamiseen: Sarjan musiikki on kaunista ja sopii sarjan surulliseen pohjasävyyn todella hyvin. Soundtrackiä ei ole koskaan julkaistu, mutta netissä seilaa erilaisia versioita musiikkinäytteistä ja joku on ne youtubeenkin ladannut.

Tässä pääteemaa:

Ja tämäniltaisessa jaksossa kuulemme tämän herkän kappaleen, joka tuo konkareille välittömästi hymyn huulille ja nostaa ihokarvat pystyyn:

Voi pettymys

2010-01-30T17:56:00.003+02:00

Rufus Sewell kuuluu lempparinäyttelijöideni laajaan joukkoon. Hänessä on jotain villiä karismaa, josta pidän ihan hirveästi. Pahiksistakin melkein piti hänen näyttelemänään. Toivoin todella, että perjantaina alkanut Yhdestoista tunti, Eleventh Hour olisi ollut Rufuksen arvoinen sarja, mutta eipä hyvältä näytä ensimmäisen jakson perusteella. Outo sotku hörhöistä, populistista tiedepelkoa, CSI:ta (voi haukotus), Monkia ja ties mitä kriminaalisarjojen kliseitä. Ei vain jaksanut tuollaista väääristynyttä kauhutieteellä mässäilyä, jonka onttoutta eivät edes Rufuksen silmät pelasta. Äh. Taidan katsoa säälistä vielä yhden jakson mutta ellei merkittävää parannusta tule, niin unohdan tämän.

Eleventh Hour promo

Parempia suupaloja Rufus -nälkään tarjoaa vaikkapa Shakespeare Retold -sarjan herkullinen Taming of The Shrew, tässä näyte.

Tai taivaallinen Out of the Blue, Simon Armitagen runo Rufuksen lukemana.

Hyvä Irina!

2010-01-28T19:07:00.000+02:00

Jälleen yksi syy pitää Irina Björklundia varsin onnekkaana flikkana. Vaikka valkokankaalla onnea kestäneekin juonen mukaan vain pienen hetken ja se vielä päättyykin onnettomasti, niin kelpaa tuollakin otsikolla kuitenkin kiikkustuolissa kehuskella. Että näyttelin minä kerran itsensä George Clooneyn tyttöystävää. Hyvä Irina, anna palaa! Voimauttamishetkinäni voisin sitten vaikka kuvitella itseni elämässä Irinan elämää...

Mad Men 3. kausi

2010-01-26T16:00:00.001+02:00

Olen viime keväästä saakka huokaillut raskaasti ja odottanut tälle ihanalle helmisarjalle jatkoa. Mad Menin kolmas kausi alkaa Nelosella 31.3. En millään malta odottaa! Esityisaika on kyllä mahdoton, 23.50. Hullut, piilottaa nyt tämän hetken paras draamasarja tuollaiseen lokerikkoon. Onneksi on tallentava digi.

Tässä yksi Annie Leibovitzin Vanity Fairille kuvaamasta otoksesta viime syksyltä. Kuva antaa ymmärtää, että Betty alkaa kenties löytää ja käyttää voimaansa suhteessaan Doniin. Tässä artikkeli, käsikirjoittajan haastattelu.

Olen vältellyt googlettamistakin spoilereiden pelossa, enkä ole halunnut pilata odotusta latailemalla mitään netistä. Haluan kokea kaiken ilman ennakkotietoja, kokea draaman kaaren juuri niin vahvana kuin käsikirjoittajat tässä sarjassa kykenevät. Toivottavasti taso ei ole edellisistä jaksoista laskenut. Haluan tietää, miten Joanin käy.

Cbeebies

2010-01-26T15:10:00.008+02:00

Illalla tulee kolmas osa sarjasta North & South, eli meikäläisittäin Etelästä pohjoiseen. Sen kunniaksi ajattelin linkittää juutuubista muutaman vanhan helmen: Richard Armitage kertoo iltasatuja.

Tässä säähän sopiva Winnie In Winter.

I'm Not Going Out There

Hilariöösi The Lost Acorn

Tai miten olisi pikkupätkä Gaskellin kirjan North & South kosintakohtausta saman kaverin lukemana?

Enjoy!

Reissaajat Liettuassa

2010-01-25T12:45:00.001+02:00

On aina mukavaa, kun Amazing Race piipahtaa lähiseudulle. Eilen porukka pääsi Liettuaan, ja kylläpä paikallisten juhannusjuhlallisuudet näyttivät mukavilta. Tuli oikein hyvä mieli kun tuota karnevaalia katseli.

Suosikkeja kisailijoiden joukossa ei vieläkään varsinaisesti ole. Putoajat tulivat tälläkin kertaa vahvistaneeksi teoriaani siitä, että yhteispeliin kykenemättömien joukkueiden kohtalona on väistämättä jossain vaiheessa jäädä hännille.

Metsä, elämys

2010-01-25T12:32:00.001+02:00

Sunnuntainen luontodokumenttiannos tuli tällä kertaa MTV3:n tarjonnasta. Jestas sitä mainostaukojen määrää! En jotenkin ole tajunnutkaan miten usein vauhtiin päässyt juttu pitää pätkäistä alle 10 minuutin välein, jotta emme varmasti pääse unohtamaan, että illalla alkaa X-Factor. Voi kiesus.

Noh, National Geographyn doku Kalifornian punapuumetsistä oli ihan kiva makupala silti. Eihän se mitään uutta sisältänyt, kuvia noista vaikuttavista puujättiläisistä on nähty ennenkin. Eräs ohjelman esittämistä tutkijoista oli pariskunta, joka oli ottanut tehtäväkseen patikoida koko punapuumetsävyöhykkeen läpi etelästä pohjoiseen, aina pohjoisimpaan punapuuhun saakka. Jotain kalifornian laajuudesta kertoo, että tuohon pikku patikkaretkeen kului aikaa 11 kuukautta. On siinä ollut sandaalit kovilla! En yhtään ihmetellyt, miksi uupuneet vaeltajat eivät näyttäneet urakkansa päätteeksi ihan freeseiltä.

Metka metsäelämys oli varmasti silläkin tutkijalla, joka korkeinta punapuuta etsiessään päätti yöpyä puussa kesken kiipeämisen. Sitten nousi tuuli ja lempeän tuutulaulukeinahtelun sijaan puu alkoikin huojua uhkaavan oloisesti, ei ollenkaan terveesti keinuen vaan pelottavasti rytkyttäen tuulen mukaan. Mieti siinä sitten että onko vaarallisempaa kiivetä alas vai jäädä paikoilleen jännäämään, pysyykö 1500 -vuotias vielä tämän illan pystyssä. Tutkijat selvisivät sillä kertaa. Puu kaatui vasta viikon kuluttua.

Eräs tutkija hehkutti, kuinka metsässä liikkuessaan tuntee ympärillään puiden vanhuuden ja niiden voiman. Kuulemma mikään muulla maailmassa saatu luontoelämys ei ole vastannut punapuumetsässä kulkemista. Tuli mieleeni, että se perinteinen suomalainen kokemus metsän pyhyydestä ei taida olla ainutlaatuista. Metsä puhuttelee niitä, jotka pysähtyvät sitä kuuntelemaan.

Jälleen Cranfordissa

2010-01-23T23:13:00.003+02:00

Ilo irti hotellikuolemasta: onneksi on läppäri ja dvd-asema. Saa hetken aikaa pysähtyä, kääriä devareita sellofaanistaan ja nauttia ne kaikessa rauhassa. Yksi tällainen hetki täyttyi Return to Cranfordin pehmeästä seurasta ja se oli kyllä onnellisesti vietetty kolmetuntinen se.

Tarina jatkaa siitä mihin alkuperäinen Cranford jäi. Cranfordin elämä on rullannut eteenpäin kaksi vuotta, ja Miss Matty on edelleen, tietenkin, kertomuksen sydän. Tapaamme tuttuja hahmoja kylän raitilta, joidenkin näyttelijä on vaihtunut, mutta kaikkia alkuperäisen sarjan henkilöitä emme tällä kertaa seuraa. Joistakin kuulemme terveisiä, kivoja sellaisia. Kylän elämän pienimuotoinen lämpöisyys on tallella rikkumattomana, ja sehän on tärkeintä: Cranfordin elämä on ehkä pientä, kovin suppeaa ja rajoittunutta, mutta vitaalista ja lämmintä joka tapauksessa. Ennen kaikkea tämäkin on tarina naisten selviytymisestä kapeassa ja karussakin sosiaalisen soveliaisuuden rajoissa. Naisenergia, jota kuvataan, ei useinkaan ole näitä kapeita raameja rikkovaa lajia, vaan usein sankarittaret toimivat omien viitekehystensä sisällä, mikä saattaa ehkä modernia katsojaa turhauttaa, ellei osaa katsoa maailmaa Cranfordista käsin.

Return to Cranford koostuu kahdesta 1,5 tuntia kestävästä osasta. Ensimmäinen oli näistä parempi, suorastaan täydellinen. Jotenkin kaikki tarinan juonteet onnistuivat näyttämään harkitulta kokonaisuudelta, joka sopivassa suhteessa sekoitti suoraa jatkoa edeltäjälleen ja samalla avasi uusia polkuja tuoreine kasvoineen. Toinen osa tuntui vähän hajanaisemmalta, mutta yhtä kaikki kokonaisuus oli suurta laatudraamaa. Jos Cranford viehätti, vie tämäkin varmasti mennessään. Itkettää ja naurattaa juuri sopivasti, ja saa uskomaan pienten ihmisten perimmäiseen hyvyyteen.

Olen lukenut Elizabeth Gaskellin kirjoista, joista alkuperäinen Cranford koostuu, vain nimikirjan, eli Cranfordin. My Lady Ludlow ja Mr. Harrison's Confessions ovat vielä lukematta. Siksi en osaa arvioida, kuinka paljon Return To Cranfordin käsikirjoittaja on sekoittanut juoniin omiaan, mutta näppituntumalta sanoisin, että juonellisia vapauksia on otettu enemmän kuin edeltäjässään. Se, onko tämä tv-elokuvalle meriitti vai rasite riippunee omasta näkökulmasta ja mielikuvistaan. Tässä versiossa henkilöhahmot tuntuivat paikoin vähän turhan yksiulotteisilta, paljon simppelimmeiltä kuin Mrs. Gaskell olisi ehkä itse kirjoissaan käyttänyt, ja juonet olivat yleensä varsin ennustettavia, mutta ei kai siitäkään aina ole haittaa, jos juttu on kerrottu laadukkaasti?

Voin lämpimästi suositella niille, jotka viihtyivät Cranfordin parissa. Jos tavanomainen viive BBC:n ja YLE:n televisiointien välillä pätee, voisi tämän ennustaa ehtivän meille ensi jouluksi.

Tosielämä voittaa joskus

2010-01-19T15:03:00.000+02:00

Kierroslukumittari surisee turhan lujaa silloin, kun ei ole aikaa edes ajastaa tallenninta. Jestas, olen missannut Kätevän emännän uusien jaksojen alun ihan vain siksi, etten ole ehtinyt rakkineen eteen painamaan rec -namiskaa. Vääryyttä!

Tuolla pätkiä edellisistä helmistä: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=29&t=830&a=5102

Spooks, viimeistä edellinen

2010-01-15T14:33:00.003+02:00

Mikähän siinä on, että brittisarjojen tuotantokaudet ovat yleensä aika lyhyitä amerikkalaisiin verrattuna? Spooksin 7. tuotankokausi on jo lopuillaan, jaksoja todellakin on vain 8 ja se tulee telkusta maanantaina. Tahti kiihtyy loppua kohden, vaikka Harry pääsikin jo julmetun pahasta pinteestä ja yllättävä kaksoinsagenttikin paljastettiin. Kaapisin varmaan leukaluitani lattialta, ellen olisi jo spoilereilla pilattu.

Yritin kaivella juutuubista sopivaa koostetta Ros Myersin helmihetkistä, mutta enpä löytänyt kelvollisia. Se on sääli, sillä tässä on mielestäni tehty todella mielenkiintoinen, kovaksikeitetty toimintasankari, todellinen bad-ass, josta ei muuta varmaa voi sanoa kuin että hän rakastaa työtään ja on siinä loistava. Esittelisin tämän monimutkaisen hahmon niin mielelläni muille.

Kuten Guardianin Gareth McLean blogikirjoituksessaan Spooks' Ros Myers is the best female character on TV. Fact sanoo, "she's emotionally and physically tough without being hard and brittle". Miten tuon nyt suomentaisi: Hän on emotionaalisesti ja fyysisesti vahva olematta kova ja kolea. Tunteitaan Ros ei tietenkään näytä, vaan ollessaan todellisessa kuolemanvaarassa undercover -roolissa hän jatkaa bluffiaan loppuun saakka, silloinkin kun on varma että homma menee reisille. Kun tiimitoverit sitten viime sekunnilla hänet pelastavat (ei Spooksissa mikään satavarma juttu), Ms. Übercool kommentoi vain hitusen kireästi, että teidän poikien pitäisi kuulkaa kuntoilla enemmän.

Äideistä ylpein

2010-01-15T13:56:00.002+02:00

Siitä on aikaa kun viimeksi katsoin BBC:n loistavan North & Southin. Olen nähnyt sarjan lukemattomia kertoja, osasin vieläkin pitkiä pätkiä dialogia ulkoa, kun seurasin sarjan ensimmäistä jaksoa Teemalta tiistaina. On tätä vieläkin ilo katsoa, kyllä vain.

Sarjan näyttelijät ovat erinomaisia kautta linjan. Sinead Cusackin Hannah Thornton on yksi vaikuttavimmista Mr. Thorntonin ylpeänä, jäyhänä äitinä. Hänestä käytetään kuvauksia "the old battle-axe Thornton" ja "the old dragon" eikä todellakaan suotta, mutta kovan pinnan alla on oikeudenmukainen ja ehkä lämminkin sydän. Hänen suhteensa poikaansa on vankka ja siitä aistii hellää keskinäistä kunnioitusta, arvostusta ja suoraa rehellistä rakkautta, jota ei toitoteta toreilla, mutta jonka varaan voi tukea elämässään aina. Thorntonien kovahko, mutta aitoon avoimuuteen ja välittämiseen perustuva perhe-elämä toimii loistavana kontrastina Halen perheen hienotunteisuuteen verhottuun, välttelevään kommunikoimattomuuteen. Kummassa on elämä onnellisempaa?

Herkutteluhetkiin

2010-01-12T15:43:00.003+02:00

Odotettu postipaketti saapui: Nyt pääsee sohvalle käpertymään Cranfordin jatko-osan ja Emman DVD:n kera. Postailen näistä, kunhan ehdin niistä aikanaan nauttia.

Syita BBC:n sarjojen tilaukseen suoraan englannista on minulla oikeastaan kaksi:
a) Saan ne käsiini paljon nopeammin ja
b) Näen ne kokonaisuudessaan. Jostain perin merkillisestä syystä monista BBC:n pukudraamoista esitetään meillä viitisen minuuttia lyhyempi versio. Emman kohdalla vertailua pääsee tekemään varsin tuoreeltaan. Aion katsoa illan televisioinnin ensin.

Lisää musiikkineurologiaa

2010-01-12T10:04:00.000+02:00

Neurologiasta tulikin illan teema eilen. Ensin Prisma jatkoi Teeman tiedeviihdeaihetta dokumentilla "Musikaaliset aivot". Tämän jälkeen tapasin Leonardin äidin.

Käytännössä Musikaaliset aivot käsitteli täsmälleen samaa asiaa kuin viime torstainen dokumenttikin, näkökulma oli vain suppeampi. Tässä katsottiin fMRI:n skannauksista ja EEG-käyristä, miten musiikin kuuleminen tai säveltäminen aktivoi ihmisten aivoja ja esitettiin toisesta dokumentista tuttuja päätelmiä musiikin merkityksestä ihmisen evoluutiossa. Tiedemieskin oli tuttu edellisestä paketista, Daniel Levitin, entinen muusikko, nykyinen neuropsykan proffa Montrealissa. Mielenkiintoisin painotus oli musiikin ja tanssin yhteys, nämä kaksi kun liittyvät kuulemma saumattomasti yhteen. Klassisen musiikin länsimainen perinne kuunnella musiikkia tanssimatta on poikkeavaa ihmisen kulttuurihistoriassa.

Toinen mielenkiintoinen pointti tuli dokumentin julkkistäkyn, Stingin ajatuksista: OK, tuossa on kuva aivoistani, kun sävellän musiikkia. (Mielenkiintoinen järjestely sinänsä: viedään taiteilija steriiliin, valkoiseen labraan, puetaan labravetimiin, työnnetään ahtaaseen, humisevaan putkeen, asetellaan outoon asentoon, jätetään sinne yksin, ja käsketään aloittaa säveltäminen n, y, t, NYT, ja sitten tallennetaan aivokuvanteita) Mitä tämä kertoo minulle? Haluanko nähdä sitä, olla tietoinen miltä luovuus näyttää aivoissa? Häviääkö luovuuden mysteeri fMRI-kuvaan tai hälventääkö se sitä minkään vertaa? Hyviä kysymyksiä, joihin neurotieteellä ei ole vastausta. Vastausyritykset tuottavat kyllä mielenkiintoista tietoa ihmismielen biologiasta.

Neuropsykalla jatkettiin, kun katsoin The Big Bang Theoryn jakson, jossa Leonardin äiti tuli käymään. Aivan timanttinen täti!

Reissaajat säheltää

2010-01-11T11:30:00.003+02:00

Robinsson -tyyppiset reality-sarjat eivät todellakaan väräyttele minun energiakenttiäni, mutta yhtä kisaa jaksan jostain syystä seurata: Amazing Race on ihan käypää mutusteltavaa sunnuntaiangstiin, sellaista nollaavaa tuuttia, joka rentouttaa ja saa ainakin hetkeksi unohtamaan, että maanantai on tulossa. Olen joskus yrittänyt pohtiakin tämän viehätystä ja sitä miten se eroaa muista reality-kisoista, joita en voi sietää ollenkaan.

Ensinnäkin tämä on perusreilu nopeuskisa, mitään nöyryyttävää äänestelyä tai nimityksiä ei ole. Nopeimmat voittavat, eikä kieroilu kuulu olennaisena osana kisaan, vaikka sitäkin välillä nähdään, mutta yleensä sääntöjen rajoissa. Toisekseen, tässä ohjelmassa negatiiviset vibat yleensä jossain vaiheessa kilahtavat kilpailijoiden nilkkaan, sillä joukkuekisassa yhteistyökyky vaikuttaa eniten. Känkkäränkkäparit karsiutuvat yleensä jossain vaiheessa pois, koska kisan kovetessa yhtä köyttä vetäminen tulee entistä tärkeämmäksi. Kolmanneksi: ohjelmaa vetää Phil, jonka vähäeleinen karisma jostain syystä riittää kantamaan ennustettavien, kaavamaisten vuorosanojen yli. Viimeisenä on tietysti pakko mainita matkakohteet ja maailman näkeminen, vaikka kaikkien ihanien paikkojen läpi suhataan kieli vyön alla hirveällä kiireellä, eikä missään perehdytä juuri mihinkään. Yleensä kohteista kuitenkin kuvataan jokin pieni kaistale autenttista, joskin tuotteistettua, todellisuutta, mikä viehättää tämmöistä nojatuolimatkailijaa. Tykkäsin esimerkiksi Suomen suohiihto-osuudesta, joka oli sopivan kajahtanutta toimintaa, joka ei toki ole useimmille suomalaisille mitenkään erityisen yleinen harraste, mutta kyllä meille niin tyypillisten suomaisemien ja murtsikkahiihdon yhdistäminen kuvaa jokseenkin todenmukaisesti härmäläisen jääräpäistä kansanluonnetta.

Nyt tuutista tulee 12. tuotantokausi. Alkupään jaksoja en yleensä katsele kovin intensiivisesti, väkeä on vielä liikaa, mutta kunhan porukka alkaa tulla tutuksi tulee homma mielenkiintoisemmaksi. Vielä ei ole selviä inhokkeja eikä suosikkeja, katsellaan vain reissun etenemistä. Yleensä suosin toisiaan tsemppaavia, positiivisia, huumorintajuisia ja lämpimiä pareja. Ja irvistelen egoonsa pakahtuville pullistelijoille.

Musiikkivaisto

2010-01-08T15:40:00.005+02:00

YLE Teeman tiedetorstai esittää useinkin joitakin kiinnostavia pop-tiededokareita, niin eilenkin, kun käsiteltiin peräti kahden tunnin ajan musiikin vaikutusta ihmiseen ja tämän tieteellistä tutkimusta. Asiaa oli paljon, aihekin oli sellainen, josta olisin itsekin mahdottoman kiinnostunut jos sattuisin olemaan neuropsykologian tutkija. Aivan huikean mielenkiintoinen aihe.

Hieno esitys, kyllä vain. Kaksi tuntia hujahti todella nopeasti. Esitystapaa kyllä vähän kritisoin, sillä minua nykyisille tiededokareille tyypillinen tilkkutäkkimäisyys vaivasi: johdonmukaisuutta esitystavassa oli aika hailakasti, ja usein toisilleen vastakkaiset teoriat esimerkiksi musiikin biologisesta merkityksestä ihmisille esitettiin aika toteavasti, pureutumatta mitenkään hirveän syvälle väitteiden perusteisiin. Huoh. Pitänee perehtyä alan kirjallisuuteen sitten, jos tämä oikeasti kiinnostaa kiva-tietää -tasoa enemmän.

Ohjelman alussa joku käsitellyistä tutkijoista esitti (paleontologiko se oli?), että musiikin tuottaminen ja siitä sellaisenaan nauttiminen olisi ihmisten oma erikoisuus. Heti tuli mieleeni valaat ja niiden laulu, mutta tähän teemaan siirryttiin vasta ohjelman viimeisillä minuuteilla ja silloinkin puhuttiin pelkästään ryhävalaista. Tämmöisiä ilmaan jääviä langanpätkiä tämä sinänsä äärimmäisen kiinnostava ja monipuolinen dokumentti oli täynnä. Ehkä tämä vain kuvastaa sitä, miten alussa aiheen tutkimus on: menetelmäthän on kehitetty vasta 10 viimeisen vuoden aikana laitteiston kehittyessä, ja koko neurobiologian ja -psykologian tutkimus on verrattain nuorta.

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/musiikkivaisto-tiede-musiikin-takana

Veikeitä virnistyksi sohvalla sai aikaan dokumentin lopussa heitetty kevyt läppä säieteoriasta ja toteamus, että tämän teorian pohjaltahan sitä voisi sanoa, että maailmankaikkeus on musiikkia. (en nyt sanatarkkaa ajatusta muista, mutta jotain tämän suuntaista se oli). Mitähän Sheldon Cooper tuosta sanoisi, heh!

Vai tarkoittaako tämä, että Silmarillion on sittenkin Totta?

Emma 3/4

2010-01-07T10:49:00.007+02:00

Janeiitit tietävät, että Austen-filmatisoinneissa tanssit ovat tärkeitä. Niiden aikana potentiaaliset parit voivat aivan avoimesti kosketella toisiaan, samalla silmiin katsoen. Kipinöitä joko on, tai ei ole. Askellus on harmonisesti synkassa, tai sitten toivotonta takkuamista. Muistatteko, kun hömppäleffassa Becoming Jane (Jane Austenin jalanjäljillä) Jane kohtaa tanssilattialla Tom Lefroyn? Tai Elisabethin kärsimystä Mr. Collinsin parina?

Tiistaina Emman pikkukylässä tanssittiin kerrassaan tyydyttävän moni-ilmeisesti. Kumman kanssa Emma pyörähteli saumattomammin, Frank Churchillin vai Mr. Knightleyn?

http://www.youtube.com/watch?v=ImAlox_ZlJ4

Christina Cole on aina ollut mainio itsekeskeisen seurapiiriröyhkimyksen rooleissa.

Entä näyttikö Mrs. Eltonin juhlapuku tutulta? http://www.recycledmoviecostumes.com/regencyromantic060.html
Mainio sivusto muuten, saa tällaisen muotilukutaidottomankin kiinnostumaan vaatteista edes vähän.

Se oikea Miss Marple

2010-01-07T10:36:00.004+02:00

Hemmottelultahan tämä tuntuu: annos Ihka Oikeaa Neiti Marplea joka arkipäivä! Vähän pitää mietiskellä että koskas nämä joutaisi katsomaankin, mutta digittimen kovalevyllä on niitä varten hyvin pedattu paikka, jossa sopii odotella sopivaa herkkuhetkeä.

Ensimmäisestä jaksosta olen katsonut nyt 2/3 ja kyllä totisesti silmä ja mieli lepää parikymmentä vuotta vanhaa, lempeän hidasta kerrontaa, jossa ei kohkata ja koohoteta nopeasti paikasta toiseen, vaan annetaan tarinalle aikaa kehittyä. Aivan ihanaa. Muistuu mieleen klassinen Brideshead Revisitted ja sen rauhallinen, 13 jaksoon yltävä, mutta otteensa pitävä tarina. Joan Hicksonin Miss Marple vaikuttaa herttaisen harmittomalta hajamieliseltä mummelilta, mutta katse on tutun terävä.

Kirsikkana kakussa on se, että tämä herkku on nautittavissa myös YLE Areenalta, jos vaikka on unohtanut kotipalvelija ajastamatta. Hieno palvelu!

Postia pappi Jaakobille

2010-01-05T09:35:00.007+02:00

Feministin käsikirjassa kehotettiin miettimään itselleen sopivaa feministiesikuvaa. Kirjan lukenut Radio Helsingin Harri Niemi keksi esikuvakseen Kaarina Hazardin. Tuosta on paha panna paremmaksi, Kaarinan kolumnit ovat vuosia olleet niin herkullista luettavaa, että on melkein unohtanut hänen olevan myös erittäin ansiokas näyttelijä. Saako Harrin kanssa jakaa esikuvansa, vai meneekö jo pahasti apinoimisen puolelle?

Muistan tämän elokuvan saaneen paljon kriitikoiden kehuja ilmestyessään vuonna 2008. Itse näin tämän nyt ensimmäistä kertaa. Armon ja välittämisen viesti on tietysti aina lämmin ja tervetullutkin aihe, ja minusta Postia pappi Jaakobille onnistui välttämään imelyyden, joka helposti ylimaustaa tämmöiset tarinat. Pidin myös näyttelijätyöstä, Heikki Nousiaisen ja Kaarina Hazardin luontevuutta oli ilo katsoa, kertaakaan ei tullut sellaista kiusallista päälleliimatun näytelmällisyyden tunnetta tätä katsoessa. Mutta jotenkin tämä elokuva oli pienempi kuin mitä olin kuvitellut. Eihän tuo ole paha asia sinänsä ollenkaan, pieniä lämpimiä elokuvia tarvitaan siinä missä suuria, pompöösejä spektaakkeleitakin, mutta jotenkin odotukseni taisivat olla korkeammalla, kuin mihin lopulta yllettiin. Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan vika, vaan oman etukäteen lukemani mielikuvan ja kokemani todellisuuden pieni ristiriita. Pieni ja lämmin elokuva.

Näin vanhan remontoijaa viehätti myös se hyljättynäkin melkoisen komea pappila kauniine sisuksineen. Ihana kaakeliuuni! Avarat huoneet! Kauniit ikkunat! Potentiaaleja täynnä oleva piha. Miten taivaallisen kauniin paikan tuostakin saisi -tuota- pienehköllä määrällä eläimellistä raatamista.

Liituraitaa

2010-01-04T14:28:00.002+02:00

Toisinaan - harvoin kylläkin - puku miehen päällä on paikallaan. Tämä kaveri on parhaimmillaan farkuissa tai mustiin pukeutuneena, mutta hyvin istuva liituraitakin saa joskus kehräämään.

Joulutarjontaa

2009-12-28T07:03:00.002+02:00

Hämmästyttävän vähän tuli töllöä katsottua pyhien aikana, vaikka tavallisesti katsottavan määrä vähintään tuplaantuu. Osa odottelee vielä digittimen uumenissa parempia katseluhetkiä, kuten pitkään "tämän haluan nähdä" -listallani roikkunut Last King of Scotland, jota tähdittävät Forest Whitaker ja ihana James McAvoy.

Uusi Marple pääsi yllättämään puskasta: ai Geraldine McEwan ei enää neitiä näyttelekään, vaan vuoron on ottanut Julia McKenzie, kah. Edellinen oli minusta ihan kelpo Marple, pirtsakka ja nokkela, jälkimmäinen taas oli neutraalimpi, vanhemmanpuoleinen, ja ehkä siksi hivenen arvokkaamman oloinen. Hm. McKenzien muistan hyvin Cranfordista, ja odotin melkein että minkä kulman takana hyvänsä on lehmä pyjama päällä tai kissa perintöpitsi massussaan. Noin muuten nuo ITV:n ylidramatisoidut Marple-dramatisoinnit eivät viehätä yhtä paljon kuin BBC:n versiot, siis ne, joissa Marplena oli vanha kunnon Joan Hickson. Ovat jotenkin liioitellun oloisia, henkilöhahmot kärjistetympiä kuin Christien teksteissäkään ikinä ja jotenkin kaikki on liian teatraalisen oloista. No, kohta tuota muistiaan pääsee virkistämään kunnolla, Yle tiemmä uusii ne BBC:n Miss Marplet.

Mitäs muuta jäi mieleen? Ei ehkä muuta kuin pakolliset Lumiukko, It's a Wonderful World ja se oikea Mr. Darcy (miksi se pitää katsoa edes osittain, vaikka replat osaa jo ulkoa?). Onneksi oli DVD.

Kevyttä

2009-12-23T14:45:00.002+02:00

Nelosella tuleva Hullut japanilaiset eli alun perin 80-luvulla japanissa pyörineestä sarjasta brittien editoima Takeshi's Castle on sitten riemastuttavaa väliviihdettä. Hölmön hommaa, mutta niin suloisen harmitonta. Aina tulee nauru. Ihanaa kevyen ironista mutta lempeää huumoria.

Jenkkiviritys Wipe Out taas ei uppoa sitten ollenkaan. Yksilökeskeisempi ja tosikkomaisempi, hoh hoijaa. Kaikki se ihana keveys ja tiedostettu hölmöys puuttuu. Tähän törmätessä kanava vaihtuu välittömästi.

Emma 1/4

2009-12-23T13:35:00.007+02:00

Vaikka Emma on kuvattu edellisellä vuosikymmenellä vähän liian monta kertaa ja Austenit muutenkin kovin kierrätettyjä, taidan tästä versiosta olla kuitenkin iloinen. Lienee Ylen ennätys BBC:n pukudraamojen poiminnoissa: vastahan tämä esitettiin briteille lokakuussa, ja jo nyt meillä! DVDkin ilmestyi vasta marraskuun lopulla, omani on vielä amazoniassa, kun keksin paketoida sen yhteen Cranfordin jatko-osan kanssa, joka ilmestyy vuodenvaihteessa. Näin siis totutusta poiketen Emman ensimmäisen osan eilen suhteellisen neitseellisenä, minä kun en ohjelmien latailuja netistä tai tihrustamista tuubista (laiskuuttani) harrasta.

Olen aina pitänyt Romola Garaista kaikissa näkemissäni rooleissa, ja odotinkin häneltä eloisaa Emmaa. Tykkäsin kovasti, ei minusta tuntunut ollenkaan tekopirteältä tai teennäiseltä kuten jotkut alan harrastajat ovat moittineet. Romola on valoisa Emma. Ja Emma, jota ei heti vähän inhoa (Kate tulee mieleen), on hyvä asia.

Arvostamani Sandy Welchin ottama näkökulma alkuun onnistui yllättämään: perheidensä ulkopuolella kasvaneet lapset olivat yleisiä yrjönaikaisen herrasväen joukossa. Kekseliästä. Tuo vähän uutta pohdittavaa päähenkilöiden elämään tämä psykologinen vinkkeli. Ihan raikasta.

Mr. Knigthley (Jonny Lee Miller) vaikuttaa positiiviselta kehitykseltä. Mark Strongin äkäisyyttä hänessä ei ole, eikä aivan Jeremy Northamin kevyttä huvittuneisuutta. Tästä voi hyvinkin kehittyä paras koko poppoosta.

Ennen kaikkea, tiistai-iltoja on taas mukava odottaa.

Rachel getting married

2009-12-17T15:06:00.003+02:00

Rachel getting married.

Onneksi katsoin tämän yksin kotona. Ei mikään pehmoleffa, vaan harvinaisen realistinen perhedraama, jossa vietetään viikonloppu, siis pieni tuokio vain, erään traumatisoituneen perheen luona. Pinnan alta paljastuu kerroksia, saamme tietää mitä tämän kaiken taustalla ehkä on, ja näemme miten perheenjäsenet kukin omalla tavallaan koittavat järjestellä elämäänsä ja perhesuhteitaan parhaansa mukaan. Jatkaa elämistä.

Kaikki tämä on kuvattu kuin kyseessä olisi dokumentti. Kameraa pidellään käsin, dramaattiset kohtaukset eivät tapahdu alleviivaten eikä katsojaa päästetä helpolla niiden jälkeen. Tuntui kuin olisin ollut samassa huoneessa seuraamassa sivusta näiden ihmisten selviytymistä ja konfrontaatioita. Tajuaa suunnilleen, missä suossa nämä henkilöt kahlaavat, mutta pahiten järkyttyy tajutessaan, että tämän kaiken kanssa nämä näennäisen tavalliset ihmiset yrittävät elää sitä tavallista elämäänsä. Taaplata parhaan kysynsä mukaan.

Elokuva kosketti syvältä, paljon syvemmältä kuin uskoinkaan. Elin joitakin asioita uudestaan, enkä ollut aivan varma pidinkö siitä yhtään sen enempää kuin ensimmäisellä kerralla. En ole itkenyt elokuvaa katsoessani näin paljon edes katsoessani House of Mirthin viikko isäni kuoleman jälkeen. Itku sentään helpotti.

Elokuva oli erittäin hyvä ja luontevasti näytelty. Mykistävän voimakas kokemus ainakin minulle, enkä siksi tainnut havaita niitä kritisoituja seikkoja kuten juonettomuus tai ylipitkä kesto. Minähän elin ja hengitin samaan tahtiin elokuvan perheen kanssa.

En ehkä silti halua nähdä sitä toista kertaa.

Virginie

2009-12-15T15:41:00.013+02:00

Olen aina pitänyt tästä Edelfeltin maalauksesta. Kävin varta vasten tätä katsomassakin Joensuussa piipahtaessani, ihan vain nähdäkseni sen aidon Virginien. En vieläkään ole aivan varma niistä kyyneleisistä silmistä. Ehkä.

Luin Anna Kortelaisen kirjan Virginien metsästyksestä arkistojen uumenista ja olihan se jännittävä tutkijan harharetki. Eilen YLE 1:n näyttämä dramatisointi keskittyi kertomaan tutkimuksen etenemisen sijaan jotain kirjan ulkopuolista tarinaa tutkijanaisen omasta elämästä, jolloin kirjan salapoliisiromaanimainen jännitys hävisi, ja jäljelle jäi vain kahden naisen tuokiokuva elämistä eri aikoina. Pidin ehdottomasti kirjasta ja sen tunnelmasta enemmän.

TV-elokuvassa selitettiin yhdessä kohtauksessa Virginie -tutkimuksen motiivit ja mahdolliset tavoitteet, mikrohistorian menetelmin paitsi etsiä mahdollisia Edelfeltin jälkeläisiä, myös hahmottaa laajemmin köyhien, nuorten, boheemien, yritteliäiden, mutta miehistä riippuvaisten nuorten naisten elämää taiteilijoiden ja muiden Pariisiin kannuksiaan hakemaan tulleiden nuorten miesten muusana viime vuosisadalla. Tämä oli se tarinan mielenkiintoisin näkökulma minun mielestäni, sekä kirjaa lukiessani että tässä vähän ohueksi jääneessä TV-versiossakin. Juuri tämä ajatus saa katsomaan menneiden vuosisatojen tauluja aivan uudella tavalla. Mitä elämää mallit elivät? Kertovatko taulut heistä mitään?

Monet Tracy Chevalierin kirjat pyörivät saman teeman ympärillä - mitä taideteokset kertovat sen syntymiseen vaikuttaneiden ihmisten elämästä - tosin tyystin viihteellisesti.

Erään kuvauksen 1800-luvun puolen välin pariisitarten elämästä voi löytää myös Anders Ramsayn muistelmista "Muistoja lapsen ja hopeahapsen". Nuoret miehet ylläpitivät tuollaisia tyttöystäviä sopivaksi katsomansa ajan, elivät heidän kanssaan sitä boheemia nuorten aikuisten kahvilaelämää sen verran kuin opiskelut Sorbonnessa tai taiteellinen kehittyminen vaati Pariisissa pysymään. Heidän kanssaan ei menty naimisiin, vaan tyttöparat jätettiin, kun elämä vei muualle. Anders Ramsay ihmetteli, miten tyttöparat tätä kohtelua kestivät, mutta totesi itse vain iloisesti, että yleensä tytöt löysivät pian uuden suojelijan. Mitähän sitten, kun suojelijoiksi ei enää ollut tunkua?

Revolutionary Road

2009-12-13T17:58:00.002+02:00

Keskiluokkaisuuden tukehduttaman avioparin joutsenlaulu. Mitä ihmiset odottavat elämältään, unelmiltaan, minkälaisia kompromisseja he ovat valmiita sietämään? Onnettoman parin riitelyä voisi olla piinallista katsoa, ellei pääpari toimisi niin hienosti yhdessä. Hyvä näyttelijätyö näkyy luontevana myös näin arkipäiväisen todentuntuisen piinan keskellä.

Angels In America

2009-12-13T17:22:00.002+02:00

Perjantaina loppui tämänkertainen uusintakierros tästä suurten tähtien koristamasta, mahtipontisesta, dialogirikkaasta laatusarjasta. Kun näin tämän ensimmäisen kerran, meni huomio aika pitkälti juonikuvioiden perässä kipittämiseksi, jolloin tekele tuntui ylinäytellellyltä, mahtipontiselta ja painokkuuteensa tukehtuvalta, sanarikkaalta pönötteeltä. Jokaisella uusintakierroksella olen oppinut arvostamaan näytelmän laajalle levittäytyviä lonkeroita, äärimmäisen hienoa tekstiä, aivan tajuttoman hyvää näyttelijätyötä ja vain nauttia toden, tarun ja tajunnanvirran upeasta kudelmasta. Tarina on rikas, maailmankuva toiveikas, hahmot moni-ilmeisiä, ja tasoja löytyy kerroksittain sen mahtipontisen pinnan alta. Kestää kulutusta.

Harper in Antarctica "Respect the delicate ecology of your delusions."
Meryl Streepin monet kasvot. Suosikkini näistä taitaa olla Hannah Pitt.

Räyrinki

2009-12-11T16:00:00.003+02:00

Oli melkein telkkariton ilta eilen. Unohdin Teemalta tulevan ilmastodokumentin, onneksi tuo tulee uusintana sunnuntaina, enkä hoksannut päivystää sikatarinoiden jatkoa A-talkissa ja näin vain viimeiset minuutit keskustelusta. Miksi keskusteluohjelmia ei ole Areenassa? Olisi oikeasti kiinnostanut kuulla siankasvattajien ja ministerin näkemyksiä tarkemmin.

Räyringin pikkukylän elämää en ole aktiivisesti seurannut enkä yhtäkään jaksoa alusta loppuun, mutta muutaman pätkän perusteella ohjelma on lämminhenkinen ja hellyttäväkin. Ihmisiä ei ole kuvattu ilkeästi, vaan heidän äänensä pääsee kuuluviin lämpimästi ja ystävällisessä hengessä. Tuollaista se elämä siellä metsän keskellä, kaukana kaikesta on. Noin ne ihmiset sillä seudulla puhuvat. Niin tuttua, ja kuitenkin tuntematonta elämää. Raamit on rajattu ja niitä noudatetaan. Miten tavattoman vierasta on katsoa niin pienipiirteistä elämää, joka menee huushollin pyörittämisen suhteen ihan sekaisin, jos toinen on viikon poissa. Ei osata käyttää pesukonetta, ei imuria, ei onnistu kokkaaminen. Postilaatikon tyhjennyskin unohtuu, jos se ei omiin rutiineihin ole kuulunut. Ei vain tule mieleen kurkistaa sinnekin välillä.

Tavattoman tuttuuden ja outouden sekoitusta on aika hilpeä katsoa. Tulee varmasti mieleen lämmöllä kun seuraavan kerran ajan kylän läpi.

Sikailua

2009-12-10T11:44:00.007+02:00

En nähnyt A-studion ohjelmaa eilen kokonaisuudessaan enkä vielä ole tutustunut Oikeutta Eläimille -yhdistyksen uuteen kuvamateriaaliin tarkemmin, mutta karmeata katsottavaahan sekin vähän oli mitä ohjelman lopussa ehdin nähdä. Kituvia, laiminlyötyjä eläimiä siivottomissa oloissa. Äänessä ollut maajussi antoi alasta sellaisen kuvan, että eläinten kaltoinkohteluun on totuttu ja sitä pidetään välttämättömänä pahana. Sattuuhan sitä. Puolustuskannalla oleva ministeri Anttilakin meni vähättelemään kuvamateriaalin todenmukaisuutta eikä tuntunut ottavan ongelmaa tosissaan.

OK. Mitä sitten? Mitä Oikeutta Eläimille -yhdistyksen todistusaineisto kertoo? Otanta oli 30 sikatilaa, tilojen valintaperusteita ei kerrottu. Järkyttäviä laiminlyöntejä löytyy edelleen, kaksi vuotta edellisen tempauksen jälkeen. Osa sikaloista oli mukana edellisessäkin kampanjassa, osuuden suuruutta en nopeasti löytänyt. Vaikka kampanjassa on tarkoitushakuisuutta yllin kyllin mukana, alkaen tutkittujen tilojen valintaperusteista ja julkaistun materiaalin painotuksista, on selvää että siankasvatuksessa on nyt jotain perustavalla tavalla pielessä. Ei karjaa näin saa kohdella. Valvonta on ollut riittämätöntä tai voimatonta sikalanpitäjien välinpitämättömyyttä vastaan. Ministeri Anttila väitti, että laiminlyöntejä on Eviran tutkimusten mukaan havaittu 15 % tutkituista tiloista. Onko luku vähäinen? Onko se hyväksyttävä taso?

Ministeri ei tainnut kommentoida toimittajan toteamusta, että ministeriön asetukset sikaloista ovat vanhentuneita ja osin ristiriidassa eläinsuojelulain kanssa. Tämä viesti ministeriön olisi nyt syytä ottaa vakavasti, lainsäädännön ajantasaistaminen on Eviran resurssoinnin ohella niitä ydinasioita joihin ministeriö tässä asiassa vaikuttaa. Eviran valvonnan taas olisi syytä pohtia valvonnan kattavuuden lisäksi sitä, käytetäänkö sanktiokeinoja riittävästi, ovatko ne riittäviä?

Olisin mielelläni nähnyt kuvamateriaalia vertailun vuoksi myös hyvin hoidetuista sikaloista. Mitä pidetään normina? Millainen on ihanteellinen sikala? Näitä sikakasvattajat meille seuraavien päivien aikana varmaankin esittelevät. Toivottavasti keskustelu siankasvatuksen kestävistä perusteista käynnistyy kunnolla ja sikaloita koskevat normit uudistetaan.

Sitä ennen uskon luomulihan kysynnän kasvavan ainakin hitusen.

Kick ass vakoojat

2009-12-09T09:21:00.004+02:00

Spooks ei kummoista julkisuutta ole saanut, missasin itse kokonaan tämän syksyn alkujaksot eli 6. tuotantokauden koska en vain hoksannut, että tuo taas pyörii. No, sentään ehdin 7. kauden alkuun. Sarja on semmoista keskinkertaista, ihan nastaa semiälykästä rymistelyä brittimalliin, johon voi ihan leppoisasti kuluttaa yhden arki-illan tunnin.

Spooks-perinteen malliin ollaan haudanvakavia ja pelastetaan ainakin melkein koko maailma ihan viimeisillä sekunneilla. Tällä kertaa kuoli vain pahiksia. Sarjan synkeä vakavamielisyys ja liioitellun nopeat repliikit ovat sekä jutun heikkous että houkutus. Käsikirjoittajat onnistuvat peilaamaan maailmanpolitiikkaa jotenkin tuoreen oloisesti (Suomessa ollaan nyt vuosi jäljessä), vaikka juonikuviot nyt tietysti ovat täysin uskomattomia. Nopea replatykitys pitää väkisin hereillä, ellei osaston mieskauneus sitten luomoa juonikuvioita enemmän. Kerrataanpas ne tatuoinnit vielä, Lucas...

Ros Myers on kylmyydessään ja tehokkuudessaan mahtava. Voimanainen. Dead-pan kick ass mama! "If I wanted a job where everybody loved me I would have become a vet".

Prisma: muisti ja TBBT

2009-12-08T10:10:00.006+02:00

Prisma tulee sen verran aikaisin illalla, että se usein livahtaa ohi. Joskus sen muistaa ohjelmoida etukäteen, jos aihe on kiinnostava JA sattuu olemaan kaukosäädin lähettyvillä kun asia on vielä mielessä. Eilen oli sellainen harvinainen hetki.

Monesti Prisman dokumentit ovat olleet semmoisia haukotuttavia katastrofipeloilla mässäileviä kauhudokumentteja, joissa kärpäsestä tehdään härkänen ja itse asiaa on vain siteeksi mukana kuvamanipulointikikkailuun löyhästi liittyvänä juonena. Eilinen ohjelma ei tätä formaattia noudattanut, vaan kertoi ihan vain tavallisesta muistista ja sen toiminnosta, ja esitteli muutamia esimerkkityyppejä, joilla muistihäiriöitä oli tai joiden muistia haluttiin manipuloida. Mielenkiintoista, vaikka käsitteiden episodinen muisti, työmuisti tai kineettinen muisti jne. (mitä niitä nyt oikeasti olikaan, en enää muista) eroja ei selitetty lainkaan, vaikka ainakin episodista muistia sivuttiin ohimennen, kun havainnollistettiin lasten minuuden kehittymisen ja episodisen muistin yhteyttä. Sitäkin olisi voitu avata, miksi tämän keskosena vaurioitunut kaveri oli kyllä oppinut puhumaan, pukemaan ja suorittamaan muita jokapäiväisen elämän toimia, mutta ei muistanut menneisyyttään (episodinen muisti ei toimi?). Nyt asia jäi ihmettelyn tasolle, kas tässä esimerkki muistihäiriöstä. Alzheimerinkin oireiden syyt jäivät selittämättä. No, kaikesta huolimatta dokari oli ihan kiva kevyttiedepaketti, josta ei kovin konkreettista faktaa jäänyt mieleen, kun laajaa asiaa käsiteltiin niin kovin pintapuolisesti. Mutta ihan nasta iltapala.

Illan The Big Bang Theoryn jaksossa hihiteltiin jälleen Sheldonin olemattomille sosiaalisille taidoille. Vähän vanhan kertausta, mutta ihan OK keskinkertainen jakso. Kärjistetyissä nörttihahmoissa parasta on se, että näitä piirteitä löytyy oikeasti tuntemistani luonnontiedehiippareista. Enkä aina itsekään ole niistä osaton. Tunnen esimerkiksi tyyppejä, jotka oikeasti opettelevat sosiaalisen käyttäytymisen tulkintaa teoreettisesti ja hämmästyvät joka kerran, kun ihmiset käyttäytyvätkin irrationaalisesti ja ennakoimattomasti. Olen sen verran ollut joskus melkein trekkeri ja scifi-fani, että tiedän nauravani itselleni kun Leonard hiippailee yöllistä tunkeutujaa vastaan valomiekka kädessä tai tyypit väittelevät Supermanin lentofysiikasta. Tykkään. Sain viime viikolla kakkoskauden DVD:n, joten taidan jatkossa seurata näitä telkkaria nopeampaan tahtiin.

Se pakollinen: Linnan juhlat

2009-12-07T11:22:00.002+02:00

Perinteeksi on jostain syystä tullut seurata mekkokavalkaadia pääosin FST:ltä. Siellä kommentoidaan pukujakin vähän reippaammin ja livautetaan vieraista jotain pikkukertomuksia mukaan. Ihan jees. Kättelysession jälkeen voi sitten sukkuloida ykkösen ja vitosen välillä poimimassa kiinnostavimmat haastikset. Tai siis tyhjänjauhamiset, sellaisia hyvän päivän tyhjäkäyntiähän ne jutustelut yleensä ovat. Mutta on niissä silti juhlan tuntu, kunhan eivät poloiset erehdy liikaa jäykistelemään ja mumisemaan jotain mahtipontisen isänmaallista. Juha Uusitalokin sai heti kyytiä kun äityi puhumaan pontevia itsenäisyydestä. Hei, se sun pääsi arpi ja toipuneen paluu estradille on niin paljon mielenkiintoisempi jutustelunaihe.

Katselin vanhojen naisten pukuja ja löysin paljon esimerkkejä siitä, miten ikä ja kroppa kannetaan kauniisti ja komeasti justiinsa sellaisena kuin se on. Hihattomia tankkimekkoja ei kaikkien ole onneksi pakko ahtaa päälleen ollakseen juhlava.